torstaina, tammikuuta 18, 2018

Alpakkamedia ja presidentinvaalit



Suomalainen valtamedia sai itsenäisyyspäivän ”lastenjuhlan” jälkeen pilkkanimen alpakkamedia, koska media yhteen ääneen edisti vasemmistolaisten valheellisia väitteitä siitä, kuinka itsenäisyyspäivän soihtukulkue muka hääti ”lastentapahtuman” Töölöntorilta.

Valtamedia kunnostautui tuolloin valeuutisten levittäjänä ja vääristeli tietoisesti tosiasioita. Se kehitti keinotodellisuuden, jossa muka oltiin järjestämässä lastentapahtumaa, vaikka kyse oli pelkästä äärivasemmiston informaatio-operaatiosta.

Luonnollisesti Suomen satavuotisjuhla toi istuvalle tasavallan presidentille runsaasti ilmaista positiivista julkisuutta. Tämän ei kuitenkaan pitäisi tarkoittaa, että vaaleista pyritään tietoisesti tekemään näytelmä, jossa on vain yksi sankari.

Valtamedia manipuloi

Alkuvaiheen gallupeissa Niinistön johto vaikutti täysin ylivoimaiselta. Tässä ei sinänsä ole mitään tavatonta. Jos selkeä haastaja puuttuu, gallupit näyttävät väkisinkin ylisuuria lukemia ehdokkaista tunnetuimmalle. Kun kampanja etenee ja muutkin ehdokkaat pääsevät esille, istuva presidentti tai vaalin ennakkosuosikki saa yleensä haastajan. Näin on käynyt Suomessa aina, kun vaali on pidetty suorana kansanvaalina.

Näissä vaaleissa on kuitenkin näyttänyt siltä, että valtamedia haluaa, että Niinistö valitaan suoraan ensimmäisellä kierroksella tai sitten toisen kierroksen haastajaksi tulee parhaan puhtinsa menettänyt Pekka Haavisto. Valtamedialla on presidentinvaalin kaltaisessa henkilövaalissa paljon enemmän valtaa kuin esimerkiksi eduskuntavaaleissa. Media voi nostaa ja laskea ehdokkaita mielensä mukaan ja näin media on myös tehnyt.

Vaalikoneisiin vastaamalla voi helposti päätellä, että ehdokkaat jakautuvat kahteen ryhmään, joiden peruslinja on selkeästi erilainen. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat istuva presidentti Niinistö, Matti Vanhanen, Pekka Haavisto, Tuula Haatainen, Nils Torvalds ja Merja Kyllönen. Nämä edustavat valtavirran poliitikkoja, joiden linja ei merkittävästi poikkea toisistaan, jos Torvaldsin avointa NATO-jäsenyyden kannatusta ei lasketa.

Toiseen ryhmään kuuluvat Perussuomalaisten ehdokas Laura Huhtasaari ja veteraanipoliitikko Paavo Väyrynen. Nämä ehdokkaat haastavat selkeästi valtapuolueiden ehdokkaiden linjan.
Ryhmiin jakautuminen näkyy valtamedian toimittajien suhtautumisessa ehdokkaisiin. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvia käsitellään neutraalisti ja silkkihansikkailla. Toisen ryhmän ehdokkaita taas solvataan ja panetellaan ja heidän sanomisiaan vääristellään tarkoitushakuisesti.

Ihmeellisiä asioita

Vaaleissa on monta ihmeellistä asiaa. Ensimmäisenä asiana tulee mieleen Paavo Väyrysen ehdokkuus. Väyrysellä oli pitkään vaikeuksia saada valitsijayhdistyksen perustamiseen tarvittavia kannattajakortteja kerättyä. 12. marraskuuta Yle kirjoitti, että Väyryseltä puuttuu yli puolet kannattajakorteista. Vain pari viikkoa uutisen jälkeen ilmoitettiin, että Paavo Väyrynen saa tarvittavat kannattajakortit kasaan ajoissa.

Valtamedia auttoi Paavo Väyrystä pääsemään ehdokkaaksi. Toistaiseksi ei ole tietoa, oliko auttajia muitakin. Paavo Väyrynen kuitenkin piti saada ehdokkaaksi, koska hän todennäköisesti vie Laura Huhtasaarelta niin paljon ääniä, että tällä ei ole mahdollisuuksia toiselle kierrokselle.

Itsetietoinen ja omasta arvostaan tarkka Väyrynen ei luultavasti ymmärrä, että hänen tärkein roolinsa näissä vaaleissa on estää Huhtasaaren pääsy toiselle kierrokselle. Vaikka Väyrynen itse selviytyisi Niinistön haastajaksi, häntä ei pidetä niin suurena uhkana kuin Huhtasaarta.

Huhtasaarella on luultavasti paljon kannatusta, joka ei ole realisoitunut gallupeissa. Vaalikonevastausten perusteella monet ihmiset ovat asioista samaa mieltä hänen kanssaan. Uutissuomalaisen vaalikoneessa Huhtasaari sai ykkössuosituksista noin 43 prosenttia. Vaalikoneet ovat myös osa valtamedian manipulointia. Helsingin Sanomien vaalikoneessa vastaajalta kysytään: ”Uskotko Jumalaan?” Kysymyksen tarkoituksena on tietysti pudottaa avoimesti kristillisen Huhtasaaren sijoitusta niiden keskuudessa, jotka vastaavat kysymykseen kielteisesti.

Kun Huhtasaari sitten saapui Ylen vaalitenttiin toimittaja Kirsi Heikelin käsiteltäväksi,  veronmaksajan rahoittama televisioyhtiö käyttäytyi alle kaiken arvostelun. Heikelin käyttäytymistä ei voi mitenkään puolustella ja kyseessä on näiden vaalien häpeällisin yksittäinen tapahtuma. Kun katseli, miten Ylen toimittajat käyttäytyivät kevyen sarjan vasemmistoehdokkaiden kanssa, voi havaita, että Huhtasaari sai veronmaksajan rahoittamalta yhtiöltä ”erityiskohtelua”.

Heikel ei ollut suinkaan ainoa lajissaan. Iltasanomien toimittaja Timo Haapala vertasi Huhtasaaren henkilökohtaisesta albumista saatujen kuvien ryydittämänä Huhtasaarta Mussoliniin. Haapala kirjoitti:

” Huhtasaaren näkemykset ja esiintyminen tuovatkin mieleen tyylin, jolla Benito Mussolini nousi valtaan 1920-luvulla Italiassa.”

En viitsi tässä sanoa, mitä Timo Haapalan kirjoitus tuo mieleen.

Päivää ennen ennakkoäänestyksen alkua valtamedia julkaisi ”tiedon”, jonka mukaan Laura Huhtasaaren vuonna 2003 valmistunut Pro gradu -tutkielma olisi plagiaatti. Epämääräisiin olettamuksiin perustuva uutinen oli ns. valeuutinen. Sitä kuitenkin pidetään väkisin hengissä aina vaalien 1. kierrokselle asti.

Mitä manipuloinnilla peitellään?

Väliotsikon kysymykseen voi vastata selkeästi: Niinistö ei ole niin ylivoimainen presidenttiehdokas kuin valtamedia antaa ymmärtää. Tämä käy ilmi, kun poimii muutamia Niinistön viimeaikaisia edesottamuksia ja katsoo, miltä ne näyttävät. Tätä varten ei tarvitse edes kaivaa esiin vanhaa videota, jossa Niinistö yhdessä Paavo Lipposen kanssa vie Suomen euroon ilman äänestystä ns. ”ilmoitusmenettelyllä”. Luonnollisesti kyseessä on yksi Suomen historian tuhoisimmista taloudellisista päätöksistä, jolle pärjäävät ainoastaan 90-luvun lamaan johtaneet tapahtumat, joissa niissäkin yhteisvaluutan edeltäjällä ja markan kytkemisellä siihen oli oma roolinsa.

Viime marraskuussa Niinistö avasi keskustelun vihapuheesta. Lähtökohdakseen hän otti Saksan hallituksen lanseeraaman ”vihapuheen” torjuntaan keskittyvän lainsäädännön, jossa verkkopalvelun ylläpitäjä velvoitetaan poistamaan vihapuhe 24 tunnin sisällä miljoonien vahingonkorvauksen uhalla. Uutisen mukaan Niinistö oli huolissaan siitä, että ”median Suomessa sananvapauden kautta harjoittama kontrolli vaarantuu”. Niinistö myös ehdotti, että Suomessa ”alettaisiin pohtia sosiaalisen median alustojen omaa kontrollia mahdollisten valeuutisten levittämisestä”.

Itse tulkitsen, että Niinistö haluaisi Suomeen samanlaisen vihapuhelainsäädännön kuin Saksassa. Tämä kyseinen lainsäädäntö on Saksassa johtanut jättiläismäisten deletointikeskusten perustamiseen. Sosiaalisen median jättiyritykselle moinen sopii, koska valvontavelvoite suosii suuria korporaatioita pienten yrittäjien kustannuksella. Lisäksi deletoinnin kohteeksi joutuu myös täysin laillisia viestejä mutta ne ovat sallittuja oheisvahinkoja, kun torjutaan vihapuhetta. Näin on ainakin Niinistön mielestä.

Saksan liittokansleri Angela Merkelin tausta on entisessä DDR:ssä, jossa hän toimi nuorisojärjestö FDJ:n propagandasihteerinä. Nettisensuuri poistovelvoitteineen on voinut syntyä vain sellaisen henkilön mielessä, joka on tottunut valtion kaiken kattavaan kontrolliin. Sauli Niinistön DDR-taustoista en tiedä, mutta henkinen yhteys Merkeliin tuntuu löytyvän.

Niinistö myös kannattaa viranomaisten toimivaltuuksien lisäämistä terrorismin torjunnassa. Rajojen sulkemista hän sen sijaan kammoksuu:

”Suomi ei voi sulkea rajojaan sulkeutumatta itse.”

Tuollainen yleisluonteinen heitto ei sinänsä kerro mitään vaan on pelkkää hyvesignalointia. Presidentin pitäisi kuitenkin ymmärtää, että Ruotsin pitkään harjoittama holtiton maahanmuuttopolitiikka muodostaa pitkällä tähtäimellä turvallisuusuhan kaikille Ruotsin naapurimaille. Suomi on ainoana Ruotsin naapurina katsonut tätä holtittomuutta sinisilmäisesti sormien läpi toisin kuin Norja ja Tanska, jotka molemmat ottavat vakavasti Ruotsista tulevan uhan.

Ruotsalaisen verkkomedian haastattelussa Aalto-yliopiston professori Paul Lillrank kysyi, muodostaako Ruotsi Suomelle tulevaisuudessa suuremman turvallisuusuhan kuin Venäjä. Kysymys perustui Ruotsin vastuuttomaan massamaahanmuuttoa suosivaan politiikkaan ja sen yhteiskunnallisiin seurauksiin, joita todistamme nykyisin joka ainoa päivä jopa suomalaisen valtamedian uutisissa. Istuva presidentti Niinistö kieltäytyy ottamasta tätä vakavasti.

Kaiken lisäksi uhkakuva toteutui jo syksyllä 2015, kun Ruotsi lähetti Suomeen Haaparannan kautta yli 30 000 turvapaikanhakijaa, jotka Suomi otti vastaan, vaikka olisi voinut palauttaa heidät suoralta kädeltä Ruotsiin rikkomatta kansainvälisiä sopimuksia.

On myös toinen asia, mitä valtamedian harjoittamalla ”ohjatulla demokratialla” yritetään peitellä. Euroopan Unioni on vakavassa kriisissä, jonka aiheuttaja istuu vaalitappiosta huolimatta edelleen Saksan liittokanslerina. Euroopan maiden turvapaikanhakijakriisin ratkaisuksi kehittämä kiintiöjärjestelmä on vastatuulessa erityisesti Itävallan vaalien takia. Jopa Saksassa ns. ”suuren koalition” varaan perustettu uusi hallitus on kansalaisten keskuudessa erittäin epäsuosittu. Viimeisimmissä gallupeissa oppositiopuolue Vaihtoehto Saksalle on noussut jo muutaman prosenttiyksikön päähän hallituspuolue SPD:stä.

Euroopassa puhaltavat muutoksen tuulet ja Suomen poliittinen eliitti yhdessä valtamedian kanssa haluaa epätoivoisesti välttää näiden tuulten rantautumista Suomeen. Nykyisen valtaeliitin johdolla Suomi menee vaikka mihin luihin ja ytimiin ja kannattaa mitä tahansa keskitettyä pakkovaltaa liittokansleri Merkelin peesissä. Pääsy EU-ytimeen oli ensisijaisesti turvallisuuspoliittinen valinta ja sellaisena se on paljastumassa hanttikortiksi. Tätä ei kuitenkaan olla valmiita myöntämään.

Siksi valtamedia on tehnyt presidentinvaaleista farssin. Itse asiassa voi ihan suoraan kysyä, ovatko presidentinvaalit nähdyn kaltaisen mediamanipulaation oloissa vapaat ja rehelliset. Minusta vaalikamppailussa on autoritaarisen valtion vaalien piirteitä. En nyt viittaa mihinkään erityiseen esimerkkivaltion mutta lukijat voivat toki näin tehdä.

Ehkä olisi parempi, että Niinistö valittaisiin suoraan selvällä ääntenenemmistöllä, jotta vältyttäisiin toiselta kierrokselta Haaviston kanssa. Se nimittäin ei kiinnosta muita kuin niitä, joille Haaviston homoseksuaalisuus on ylitsepääsemätön ongelma.

sunnuntaina, joulukuuta 31, 2017

Suvaitsevaiston jihad tiernapoikia vastaan



Äskettäin Stockmann-tavarataloketju veti pois henkilökunnan tekemän tiernapoikaesityksen, koska se sai muutamalta kirjoittajalta negatiivista palautetta. Tiernapoikaesityksessä ongelmaksi koettiin erityisesti se, että murjaanien kuningasta esittävän hahmon naama oli mustattu eli kyseessä oli ns. ”blackface”.

Blackface eli se, että valkoihoinen näyttelijä esittää tummaihoista roolihahmoa värjäämällä kasvonsa mustaksi on poliittisen korrektiuden sääntöjen mukaan yksiselitteisesti rasistista. Tiernapojat-esitys itsessään ei ole rasistinen mutta ”blackface” on sellainen aina asiayhteydestä riippumatta.

Tiernapojat ei kohteena  ensimmäistä kertaa

Tiernapoikien ”blackface” ei suinkaan ole ensimmäistä kertaa negatiivisen huomion kohteena vaan jo muutamana aiempana jouluna asia on saanut vihervasemmistolaisilta itseään suvaitsevina pitäviltä negatiivista huomiota osakseen.

Esimerkiksi tässä kirjoituksessa feministi, tutkija ja opettaja nimeltään Minja Koskela arvostelee Tiernapojat-esitystä. Koskela siteeraa julkisuudessa paljon esillä ollutta somali Maryam Abdulkarimia, joka ”kiteyttää”:

” Jos valkoinen näyttelijä esittää mustaa ihmistä  tekeytyen mustaksi, kytkeytyy se blackface-perinteeseen, joka on perustunut vallan väärinkäyttöön, sortoon ja alisteisessa asemassa olevien tilanteelle ja ominaisuuksille nauramiselle. Suomen konteksti ei nollaa blackfacen historiaa. Vähemmistöistä on tehty karikatyyreja.”

Suomalaisessa historiallisessa kontekstissa Tiernapojat-esitystä ei voi edes lennokkaalla mielikuvituksella liittää vähemmistöihin kohdistuvan vallan väärinkäyttöön. Tämä ei luonnollisesti riitä mihinkään, kun on kyse yhteiskuntamme kaikkein suvaitsemattomimmista poliittisen korrektiuden valvojista. Minja Koskelan aatteellinen lähtökohta tulee lukijalle selväksi seuraavasta sitaatista:

” Mutta jos perinteet eivät muokkaannu sellaisiksi, että ne sopisivat yhä moninaisempaan nyky-Suomeen ja eivät olisi esimerkiksi rasistisia, niin en ymmärrä, mikä niiden paikka on koulussa. Lisäksi kasvattajien on jo ihan lakisääteisistä syistä oltava kiinnostuneita siitä, että uusi opetussuunnitelma ohjaa koulua entistä vahvemmin kohti tasa-arvoa ja monikulttuurisuutta voimavarana.”

Lukijalle lienee selvää, että perinteiden muokkaaminen koskee vain valkoihoista kantaväestöä, ei vähemmistöjä itseään. Tämä käy ilmi erityisesti vaikeudesta keskustella mistä tahansa vähemmistön omasta perinteestä, joka on yksiselitteisesti vastenmielinen ja joissakin tapauksissa rikollinen. Viittaan tällä somaliväestön keskuudessa yleiseen naisten sukuelinten silpomiseen. Tiernapoikien ”blackface” vaikuttaa tuon rinnalla varsin vaatimattomalta rikkomukselta.

Mitä tulee monikulttuuriin, se itsessään aiheuttaa näitä kulttuurien kohtaamisongelmia, joita kiihkomieliset vihervasemmistolaiset ratkaisevat tekemällä kantasuomalaisten harmittomista perinteistä epäilyttäviä ja likaisia.

Vihervasemmiston ylimielisyydestä kertoo se, että he olettavat ”blackfacen” olevan todistetusti ja itsestään selvästi rasistinen, vaikka rasistisuus perustuu subjektiiviseen tulkintaan ja siihen, että joku ehkä voi loukkaantua siitä. Kukaan järkevä ihminen ihonväristä riippumatta ei loukkaannu Tiernapojista sen jälkeen, kun hänelle on selitetty perinteen historiallinen ja uskonnollinen tausta. Mikäli näin tapahtuu, loukkaantumisen täytyy olla tietoista ja luonteeltaan ideologista. Länsimaisen vasemmistoliberaalin kohdalla kyse lienee oman moraalisen ylivertaisuuden todistamisesta.

Identiteettipolitiikkaa

Markku Jokisipilä kirjoitti Turun Sanomiin kolumnin, jossa hän analysoi identiteettipolitiikkaa, sen rantautumista Suomeen ja vaikutuksia Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin. Kirjoitus on erittäin hyvä ja itsessään lukemisen arvoinen. Puutun kuitenkin muutamaan kohtaan ja erityisesti kysymykseen, parantaako identiteettipolitiikka oikeasti vähemmistöjen asemaa vai onko vähemmistöjen menestymisessä ja menestymättömyydessä kyse kenties jostain muusta.

Identiteettipolitiikassa vähemmistöt kilpailevat uhristatuksella. Tällöin valkoihoisella kantaväestöllä ei ole muuta roolia kuin toimia sortoa kokeneiden vähemmistöjen sylkykuppina, jonka syyksi kaikki todelliset ja kuvitellut vääryydet voidaan panna. Identiteettipolitiikan tuoma statuksen nousu ei perustu vähemmistön todelliseen nousuun vaan katkeruuteen menneistä vääryyksistä ja niiden jatkuvaan esillä pitämiseen. Jokisipilä näkee aivan oikein identiteettipolitiikan kyynisen hyväksikäytön mahdollisuudet:

” Raadollisemmin ajateltuna identiteettikysymykset tarjoavat myös erinomaisen poliittisen agendan, koska ne asemoivat käyttäjänsä automaattisesti hyvän puolelle kaikkea sortoa vastaan.”

Identiteettipolitiikan juuret löytyvät postmodernista filosofiasta, joka taas on syntynyt taloudellisen marxilaisuuden epäonnistumisesta. Reaalisosialismin epäonnistumista ei 1960-luvulle tultaessa enää voitu selittää parhain päin ja uudet lupaavat sosialismikokeilut kolmannessa maailmassa osoittautuivat yksi kerrallaan samanlaisiksi väkivaltaisiksi tyrannioiksi kuin niiden varhaisemmat esikuvat. Vasemmistolle jäi jäljelle enää etninen, rodullinen ja sukupuolinen identiteetti, joiden avulla se kykeni pitämään yllä sortomytologiaa.

Postmodernissa ajattelussa on ensisijaisesti kyse identiteettiryhmien keskinäisistä valtasuhteista ja niiden tasaamisesta, joka tapahtuu aina hegemonisen ryhmän kustannuksella. Tasaaminen koskee kaikkia yhteiskunnan osa-alueita eikä mikään elämän alue ole turvassa silloin, kun lisätään ”monimuotoisuutta”. Ideologian mukaan valtasuhteiden tasoittaminen johtaa parempaan ja ”tasa-arvoisempaan” yhteiskuntaan. Käytännössä tämä tapahtuu syrjimällä niitä ihmisryhmiä, joiden väitetään menestyvän yhteiskunnassa valta-asemansa ansiosta, eli käytännössä valkoisia heteroseksuaalisia miehiä. Luonnollisesti mitään todisteista yhteiskunnan muuttumisesta paremmaksi identiteettipolitiikan avulla ei ole ideologian kannattajien uskontunnustusten lisäksi.

Miksi hulluus voittaa aina?

Helsingin Sanomien Nyt-liite yritti jutussaan pukea blackfacen rasistisuuden pseudotieteelliseen kaapuun. Feministi ja Helsingin yliopiston sosiologian apulaisprofessori Sari Näre selittää asian näin:

” Monelle valkoinen esittämässä Murjaanien kuningasta voi assosioitua esimerkiksi pohjoisamerikkalaiseen perinteeseen, jossa blackfacella on vahva yhteys kolonialismiin, orjuuteen ja valkoiseen ylivaltaan. Stockmannin asiakaskunta on kansainvälistä, eikä kaikille tiernapoikaperinne ole välttämättä erityisen tuttu. Se pitää tajuta.”

Eli joillekin voi tulla sellainen tunne, että tiernapojat on rasistinen.

Entinen kommunisti ja Oulun yliopiston sosiologian professori Vesa Puuronen esittää parannuskeinona blackfacesta luopumista:

” Esityksen uudelleensanoittaminen ja henkilöhahmojen vaihtaminen ei vaadi kovin suurta mielikuvitusta.”

Mietitäänpä hetki tuota Puurosen ehdotusta. Periksi antaminen on toki helppoa. Tiernapojat kuuluu joulun perinteisiin mutta valtaosalle ihmisistä kyseinen perinne ei ole millään tavalla olennainen osa joulua. Miksi siis mustaksi naamansa maalanneesta murjaanien kuninkaasta ei voisi luopua?
Toisaalta niille, jotka kuuluttavat blackfacen itsestään selvää rasistisuutta, asia on aatteellisella tasolla tärkeä. Voidaan jopa puhua uskonnollisen kultin kaltaisesta ryhmästä, joka edustaa melko pientä vähemmistöä, ehkä muutamaa prosenttia suomalaisista.

Kyseessä on kuitenkin ns. periaatteistaan tinkimätön vähemmistö, josta Nassim Taleb kirjoittaa Medium-sivustolla. Tällainen vähemmistö voi täydellisellä tosikkomaisuudellaan ja kompromissihaluttomuudellaan pakottaa asenteiltaan joustavan enemmistön alistumaan vaatimuksiinsa. Näin suvaitsemattomasta vihervasemmistosta tulee yhteiskunnallisen moraalin määrittäjä.

Monet sosiaalisessa mediassa ovat närkästyneet Stockmannin johdon toiminnasta tapauksen yhteydessä. Toisaalta kannattaa muistaa, että Stockmann on liikeyritys eikä sen keskeisiin tehtäviin kuulu keskustelu yhteiskunnallisesti tulenaroista asioista. Sen kannalta on järkevää antautua ja näin vetäytyä keskustelusta. Jos yhtiö ei olisi toiminut näin, sen johto olisi viikkokaudet joutunut selittämään valtamediassa, kuinka se hyväksyy rasistisen blackfacen. Selitykset olisivat mediamylläkässä kaikuneet kuuroille korville.

Vesa Puurosen ehdotus ei siis ole mikään järkevä kompromissi vaan ehdoton antautuminen vihervasemmiston harjoittaman painostuksen edessä ja moraalin määrittelyvallan luovuttaminen vihreiden nuorten opiskelijajärjestön kaltaisille elimille. On erittäin epätodennäköistä, että ensi jouluna Tiernapojat-näytelmissä nähdään montaakaan mustaksi maalattua naamaa.

Suvaitsematon antirasistiseksi itseään väittävä lobby ei suinkaan ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä eikä kyseessä ollut ensimmäinen eikä luultavasti viimeinenkään voitto moraalin määrittelijöille. Monet saattavat muistaa, kuinka Musta pekka -korttipeli muuttui yhtäkkiä Pekka-peliksi tai kuinka Fazerin lakupaperien tumma naama yhtäkkiä muuttui abstraktiksi kuvioksi.

Vihervasemmiston vastustaminen ei ole kivaa. Siinä joutuu kestämään jos jonkinlaisia syytöksiä rasismista, fasismista ja äärioikeistolaisuudesta. Se, joka vastustaa vihervasemmiston tavoitteita, edustaa heidän retoriikassaan absoluuttista pahuutta eikä ansaitse minkäänlaista armoa.

Itse olen sitä mieltä, että suomalaisia perinteitä arvostavien kannattaa puolustaa niitä, vaikka yksittäinen asia itsessään ei olisi niin merkittävä. Määrittelyvallan käyttö ei lopu antautumalla vaan sitä pitää aktiivisesti vastustaa ja tarvittaessa käyttää suoraa puhetta. Kannattaa myös muistaa, että vihervasemmistolle kyse on vallasta, ei vähemmistöjen puolustamisesta.

tiistaina, joulukuuta 19, 2017

Sillisalaattia - osa 2



Joulun odotusaika on perinteisesti uutisten kannalta hiljaista. Tämä vuosi tekee asian suhteen poikkeuksen, kiitos valtakunnan päälehtenä pidetyn Helsingin Totuuden.

Konsernin ensimmäinen lehti

On vaikea käsittää, mitä Helsingin Sanomat tavoitteli tekemällä jutun Viestikoekeskuksesta ja kertomalla, että lehdellä on hallussaan salaiseksi luokiteltuja asiakirjoja. Seuraavan päivänä poliisi teki kotietsinnän toimittaja Laura Halmisen kotiin, kun tämä oli yrittänyt tuhota tietokoneensa kovalevyä vasaralla.

Tapauksesta ei siis puutu koomisia piirteitä kuten ei myöskään Totuuden toimituspäällikkö Esa Mäkisen selittelyistä:

” Kaikkien, myös Helsingin Sanomien etu on toimiva, lakia noudattava tiedustelu. Asiakirjojen ja artikkelin julkaisemisen tärkein tarkoitus oli tuoda Viestikoelaitos julkisen keskustelun piiriin.”

Tuomalla Viestikoekeskuksen julkisuuteen Totuus ja sen toimittajat todennäköisesti rikkoivat lakia. Lisäksi se yhteiskunnallinen epäkohta, jota julkisuudella pyritään korjaamaan, jää harvinaiseen epäselväksi. Jos lehti olisi oikeasti kiinnostunut tiedustelulain aiheuttamasta uhasta kansalaisten yksityisyydelle, se ei olisi tarvinnut jutun tueksi salaiseksi luokiteltuja asiakirjoja.

Totuuden linjassa sen sijaan ei ole mitään epäselvää. Lehti on asemoinut itsensä Helsingin punaviherkuplan omaksi sanomalehdeksi, jota yhä harvempi Kallion ja Käpylän akselin ulkopuolella viitsii enää lukea. Lehden journalismi on muuttunut täydellisen vastuuttomaksi samalla tavalla, kuin sen pääasiallisen kohderyhmän eli vihervasemmiston toiminta on. Tunnuslauseena on: ”Minä päätän, mitä lakeja saan rikkoa.”

Sanotaan, että journalismi on itseään korjaava prosessi. Valitettavasti tällä lauseella on vain vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Mitä enemmän Helsingin Totuuden levikki putoaa, sitä raivopäisen ideologisemmaksi lehden journalismi muuttuu. Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila  kirjoitti pääkirjoituksessaan, että HS ei ole enää uutisväline. Turkkila toteaa:

” Poliittiseksi aktivistiksi ryhtynyt media pelaa HS:n johdolla häiriintynyttä peliä, jossa journalistiset säännöt riippuvat siitä, kenestä kulloinkin on kyse. Suosikkien teot selitetään parhain päin, inhokit demonisoidaan ja häpäistään.”

Itse kukin voi todeta tämän lukemalla silloin tällöin lehden juttuja. Jopa lehden ”tähtijournalisti”, Bonnier-palkittu toimittaja Saska Saarikoski vaimoineen on seonnut täysin Donald Trumpin takia. Tämän kuun alussa Saarikoski haaveili jopa Watergatesta, joka kaataa Donald Trumpin presidenttiyden.

Itse muistan Saarikosken jo 80-luvulta, jolloin hän oli Ylioppilaslehden toimittaja ja ”nuori vihainen mies”. Tuolloin Ylioppilaslehti lensi asuinpaikassani yleensä lukematta suoraan paperinkeräykseen. Nykyisin valtamedia on pelkkää Ylioppilaslehteä ja mennyt paljon sen 80-luvun versiota pahemmaksi.

Konsernin toinen lehti

Sanoma-konsernin toinen edustaja, valheellista isänmaallista imagoa ylläpitävä Iltasanomat kunnioitti sisarlehtensä ahdinkoa olemalla vaiti. 

Sen sijaan lehti kävi vastahyökkäykseen uutisoimalla näyttävästi Teuvo Hakkaraisen törttöilyistä Eduskunnan pikkujouluissa. Perinteisesti toimittajien ja kansanedustajien välillä on hiljainen sopimus, jonka mukaan vastaavista törttöilyistä ei kirjoiteta. Tällä kertaa siitä oli pakko kirjoittaa, koska huomio piti jotenkin saada pois Helsingin Totuuden omista törttöilyistä. Hakkaraisen humalainen sekoilu tarjosi toimittajille myös tilaisuuden hurskastella. Totuuden penaali Marko Junkkari ihmettelee Perussuomalaisten kaksinaismoralismia ja sitä, kuinka Hakkaraiselta siedetään ihan mitä tahansa törkeyksiä tahansa. Itsekin ihmettelen Totuuden penaalien kaksinaismoralismia, jossa hurskastellaan ”sananvastuulla” ja samalla toimitaan kansallisen turvallisuuden kannalta vastuuttomasti.

Iltasanomat antoi suunvuoron lievästi häiriintyneelle ja puutteellisella lähdekritiikillä varustetulle Timo Haapalalle, joka sai sutia olan takaa. Haapala toteaa:

”… viitasaarelainen kansanedustaja Teuvo Hakkarainen on omalla toiminnallaan parin vaalikauden aikana pilannut eduskunnan arvovaltaa enemmän kuin yksikään hänen edeltäjänsä.”

Lisäksi hän antaa ilmaisia neuvoja:

” Nyt kannattaisi miettiä pikemminkin, mitä perustuslaki sanoo kansanedustajan erosta eduskunnasta – vapaaehtoinen lähtö voisi olla paikallaan. Eroja on myönnetty pienemmistäkin syistä. Pakolla edustajaa on paha panna pihalle, edustajan mandaatti on liki pyhä.”

” Mutta kysymys kuuluu: voiko eduskunnassa olla kansanedustaja, jota muut – varsinkin naiskansanedustajat – joutuvat pelkäämään?”

Luulen, että tavalliset suomalaiset pelkäävät tällä hetkellä enemmän, millä tavalla Helsingin Totuus seuraavan kerran vaarantaa kansalaisten turvallisuuden. Haapalan jutussa oli aluksi paljon asiavirheitä, mutta ne on linkin takana olevassa juttussa jo korjattu.

Hakkaraisen ahdistelema Veera Ruoho on taekwondon entinen Suomen mestari ja olisi halutessaan voinut satuttaa Hakkaraista pahastikin. Ainakaan Ruohon ei ole syytä pelätä Hakkaraista.
Sanoma-konsernin penaalit toivovat, että uutisointi Hakkaraisesta veisi huomion pois konsernin päälehden rikollisesta ja valtakunnan turvallisuutta vahingoittavasta vastuuttomuudesta.

Kohti lopullista tuhoa

Luonnollisesti toimittajat puolustelevat kollegoitaan. Toimittajat ovat nykyisin yksi vähiten arvostetuista ammattikunnista eikä heidän törttöilylleen tule sympatiaa kuin toisilta toimittajilta ja Helsingin punaviherkuplasta. Sympatiaa ei luonnollisesti lisää häpeämätön hurskastelu. Totuuden päätoimittaja Kaius Niemi oli yksi #sananvastuuvalan vannojista. Toivon sydämestäni, että Niemi saa maistaa sananvastuuta oikein olan takaa. Jos vankilatuomiota ei tule, olen tyytyväinen myös Niemen potkuihin. Koska lehden sairaus on terminaalivaiheessa, seuraava päätoimittaja tuskin pystyy kurssia kääntämään.

On todennäköistä, että juttu Viestikoekeskuksesta kiihdytti huomattavasti Helsingin Totuuden levikin alamäkeä. Mikäli alamäki alkaa uhata lehden olemassaoloa, on mahdollista, että lehti ryhtyy lobbaamaan valtion tuen puolesta. Toivottavasti päättäjillä riittää viisautta olla antamatta tekohengitystä kuolevalle toimialalle.

Lopuksi on syytä mainita Helsingin Totuuden ja Sanoma-konsernin kannalta kiusallinen uutinen. Andorralainen tuomioistuin päätti olla luovuttamatta Ilja Janitskinia Suomen viranomaisille esitutkintaa varten. Repikää siitä, penaalit.