keskiviikkona, joulukuuta 17, 2014

Ei taaskaan mitään tekemistä islamin kanssa


En välttämättä haluaisi kirjoittaa Australian Sydneyssa tapahtuneesta terrori-iskusta, jossa kaupungin keskustan Lindt-suklaapuodin asiakkaista ja työntekijöitä pidettiin panttivankeina 13 tunnin ajan. Tarina on saman vanhan toistoa, koska isku ja reaktiot siihen noudattavat jo melko tutuksi tullutta kaavaa.

Iskun tekijä

Tekijä ei tällä kertaa ollut nuori, syrjäytynyt mies, jonka sosiaaliset ongelmat ajoivat epätoivoiseen tekoon. Mies, joka kutsui itseään nimellä Man Haron Monis, oli kotoisin Iranista ja tullut Australiaan turvapaikanhakijana vuonna 1996. Hän perusteli turvapaikan tarpeen väittämällä, että hän oli hallituksen arvostelija ja hänen perheensä oli joutunut vangituksi tästä syystä.

Iranin viranomaiset sen sijaan sanoivat miehellä olevan pitkä rikoshistoria, joka piti sisällään väkivaltarikoksia ja petoksia. Hän työskenteli matkatoimistossa ja hänen väitettiin kavaltaneen 200 000 dollaria asiakkaiden rahoja ennen pakoaan Australiaan. Iranilla ja Australialla ei kuitenkaan ole rikollisten luovutussopimusta, joten Haron Monis, tuolloin vielä Ajatollah Manteghi Boroujerdi, sai jäädä Australiaan eikä joutunut vastaamaan Iranissa tekemistään rikoksista. Ajatollah-tittelikin osoittautui myöhemmin tekaistuksi.

Rikollinen toiminta jatkui Australiassa. Mies toimi ”henkiparantajana” ja tässä ammatissa hän jäi kiinni seksuaalirikoksista, joita kertyi syytteeseen yli 40 kappaletta. Hän lähetteli solvaavia kirjeitä Afganistanissa kuolleiden australialaissotilaiden omaisille. Näistä hän joutui syytteeseen ja hänet lopulta tuomittiin 300 tunniksi yhdyskuntapalveluun.

Hän piti kirjeiden kirjoittamisesta. Kesäkuussa 2008 Haron Monis kirjoitti Yhdysvaltojen presidentti Barack Obamalle kirjeen, jossa hän vaati tätä myöntämään avoimesti olevansa muslimi. Sinänsä ei ole tavatonta, että muslimi pitää Obamaa muslimina, koska tämän isä ja kasvatti-isä olivat muslimeja.

Monis myös sekaantui ex-vaimonsa Noreen Palin kunniamurhaan. Monisin leskeksi jäänyttä vaimoa Amirah Droudisia syytetään Palin murhasta. Palia puukotettiin ja hänet sytytettiin tuleen asuintalon portaikossa. Monis itse on syytteessä osallisuudesta murhaan. Panttivanki-iskun aikana Monis oli vapaana takuita vastaan.

Verrattuna esimerkiksi Kanadassa taannoin terrori-iskun tehneisiin miehiin Haron Monis oli yleisesti jokseenkin tunnettu hahmo lähinnä vihapostikampanjansa ansiosta. Hän esiintyi usein tiedotusvälineissä ja hänellä oli vakiintunut seuraajajoukko. Tässä mielessä hän muistuttaa Britanniassa toimivaa Anjem Choudarya. Matias Turkkila on Perussuomalainen lehdessä analysoinut, miten tunnettu ja seurattu henkilö Man Haron Monis oikeasti oli. Sen perusteella on selvää, että häntä on vaikea luonnehtia miksikään yksinäiseksi ja eristäytyneeksi peräkammarin pojaksi.

Man Haron Monis oli monella tapaa vastenmielinen ihminen ja vihasi islamin opin mukaisesti vääräuskoisia. Hän toteutti oppia rukoilemalla talossaan kovaäänisesti ja heittämällä roskapusseja naapureidensa pihamaalle.

Haron Monis ja Islam

Haron Monis on kotoisin Iranista ja taustaltaan shia-muslimi. Hän kuitenkin kääntyi sunni-islamiin viikkoa ennen Sydneyn panttivanki-iskua ja ilmoitti tästä nyt jo lakkautetulla internet-sivustollaan. Hän myös vannoi uskollisuutta Islamilaisen valtion johtajalle Abu Bakr al-Baghdadille. Islamilaisen valtion päävihollisia ovat shia-muslimit.

Myös Monisin vaimo Amirah Droudis on tullut tunnetuksi räväköistä lausunnoistaan. Vuonna 2009 hän julkaisi videoita, joissa hän kuvaili itseään terroristiksi ja ilmoitti olevansa iloinen 9/11-terrori-iskuista ja Balin pommituksista.

Kun ottaa huomioon Monisin ja hänen vaimonsa toiminnan, on käsittämätöntä, että hän ei ollut Australian viranomaisten tarkkailussa. Australian pääministeri Tony Abbott yrittää selvittää, miksi Monis ei ollut tarkkailtavien terroristien listalla. Hän myös tahtoo viranomaisten tutkivan, miksi Monis oli vapaalla jalalla odottamassa oikeudenkäyntiä.

Reaktiot tapahtumiin

Sydneyn isku oli poliittinen takaisku pääministeri Tony Abbottille, jonka johdolla Australia on lähettänyt 600 sotilasta ja taistelukoneita Irakiin taistelemaan Islamilaista valtiota vastaan. Australia seisoo näkyvästi Yhdysvaltojen rinnalla tässä operaatiossa. Jos iskulle halutaan etsiä poliittista motiivia, se liittyy tähän varsinkin, kun terroristi itse kannatti näkyvästi Islamilaista valtiota.

Abbott myös teki ”cameronit” eli väitti panttivanki-iskun alkuvaiheessa, että tekijän motiivi on epäselvä, vaikka viitteitä poliittisesta motiivista oli nähtävissä jo tuolloin. Abbott ei kuitenkaan julkisesti väittänyt, että iskulla ei ollut mitään tekemistä islamin kanssa.

Sen sijaan tuhannet australialaiset osoittivat Twitterissä solidaarisuuttaan Australiassa asuville muslimeille perustamalla #illridewithyou-kampanjan. Tässä kampanjassa tarjoudutaan matkaseuraksi uskonnolliseen asuun pukeutuneelle muslimille, jos tämä tuntee olonsa turvattomaksi terroristin aiheuttaman mustamaalauksen takia.

Jälleen kerran valtamedia on huolissaan muslimiväestöön kohdistuvasta vastareaktiosta, jota ei luultavasti tule tai se jää suunsoiton tasolle. Tämä kuitenkin asetetaan moraalisesti samanarvoiseen asemaan itse terrori-iskun kanssa ja sitä hehkutetaan jopa vaarallisempana kuin itse terrorismia. Kuolleet ihmiset eivät ole vasemmistoliberaalille yhtä vakava asia kuin syrjityn vähemmistön sanallinen solvaaminen.

Sydneyssä sijaitseva Martinin aukio ei ole ensimmäistä kertaa todistamassa muslimien raivoa. Samassa paikassa osoitettiin mieltä muutama vuosi sitten Youtube-palvelussa julkaistua Innocence of Muslims -videota vastaan. Jo tuolloin aukiolla nähtiin mustia lippuja, joissa luki arabialaisilla kirjaimilla islamilainen uskontunnustus (ks. video noin 6 minuutin kohdalla).

Terrori-iskun pitäisi herättää useita kysymyksiä. Pitäisikö maahanmuuttoa rajoittaa sellaisista maista, joissa ääri-islamilla on vahva asema? Toki monet myös oikeasti pakenevat islamistien väkivaltaa samaan aikaan, kun kiihkeitä islamisteja muuttaa länteen. Monis väitti itse pakenevansa Iranista islamistisen hallinnon poliittista vainoa. Valitettavasti mitään näyttöä vainosta ei vaadita, vaan pelkkä tulijan sana riittää.

Myös se tosiasia, että Monisin kaltainen rikollinen oli vapaalla jalalla ja pystyi hankkimaan itselleen aseen, ei kerro hyvää liberaalin yhteiskunnan kyvystä tunnistaa vaaroja ja reagoida niihin asianmukaisesti silloin, kun uhka tulee syrjittynä pidetyn vähemmistön taholta. Poliittinen korrektius lamauttaa, estää toimimasta ja tekemästä oikeita johtopäätöksiä.

tiistaina, marraskuuta 11, 2014

Jihadisti kohtaa terapiayhteiskunnan 2


Muutama viikko sitten kirjoitin, kuinka Suomessa aiotaan tarjota lääkkeeksi terapiaa Syyriassa taistelleille uskonsotureille. Sama on nyt toistumassa Britanniassa, jossa myös sovelletaan Tanskan mallia taistelijoiden kesyttämiseen.

Tapa, jolla asia esitetään yleisölle, näyttää samanlaiselta kuin Suomessa. Toisaalta esitetään kovanaamaa ja toisaalta tarjotaan mahdollisuutta osallistua sopeuttamisohjelmaan. Suomessa sisäministeriön sisäisen turvallisuuden päällikkö Jaana Mankkinen sanoi pontevasti, että jihadisteja ei hyysätä. Britanniassa sisäministeri Theresa May sanoi, että terroristien sympatiseeraajat saavat tuntea lain koko voiman.

Todisteiden kerääminen Syyriassa tapahtuneista asioista on brittiviranomaisille yhtä vaikeaa kuin suomalaisille. Lisäksi pitää ottaa huomioon poliittisen korrektiuden vaatimukset. Daily Mailin siteeraama nimetön Whitehallin virkamies totesi:

”Poliisi ja MI5 ovat varovaisia käsitellessään Syyriasta palaavia, koska he eivät halua häiritä yhteisöjen välistä rinnakkaineloa (community cohesion).”

”He haluavat tietysti suojella kansallista turvallisuutta, mutta ilman vakuuttavia todisteita palaajia voi olla vaikea pidättää ja syyttää.”

Poliisijohto vakuuttaa, että jokainen Syyriasta palaava jihadisti käsitellään tapauskohtaisesti. Tukena on mielenterveysalan asiantuntijoita ja sosiaalityöntekijöitä. Samalla tarkkaillaan Tanskan jihadistien rehabilitointiohjelmaa, joka tarjoaa palaajille runsaasti tukea ja neuvontaa.

Toisin kuin Suomessa Britanniassa ei tarvitse enää säätää terrorisminvastaista lainsäädäntöä. Terrorismilakeihin erikoistunut lakimies Geoffrey Robertson sanoo, että hallituksella on kansainvälisen oikeuden vaatima velvollisuus syyttää jihadisteja, jotka ovat syyllistyneet rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Hän sanoi:

”Meidän tarvitsee vain tiukasti sitoutua syyttämään kaikkia kotiin palaavia Islamilaisen valtion taistelijoita, jotka ovat Britannian kansalaisia. Se on velvollisuutemme emmekä tarvitse uusia lakeja sitä varten.”

Kaikki eivät kuitenkaan pidä ankaria oikeustoimia hyvänä asiana. Professori Peter Neumann Lontoon King's Collegen radikalisoitumiseen keskittyneestä tutkimusyksiköstä sanoo, että hallituksen tulisi keskittyä radikalisoitumisen torjuntaan:

”Ihmiset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, haluavat lopettaa mutta tuntevat olevansa ansassa, koska hallitus puhuu vain heidän passittamisestaan vankilaan 30 vuodeksi.”

Jos arvata sopii, kovin moni jihadisti tuskin tulee tuntemaan lakia sen kaikessa ankaruudessaan. Sen sijaan saatetaan nähdä yhä uusia ”spontaaneja” terrori-iskuja kuten Kanadan Ottawassa vähän aikaa sitten. Äskettäin Britanniassa pidätettiin neljä miestä, joiden tarkoituksena oli iskeä ensimmäisen maailmansodan muistojuhlallisuuksiin.

Ekstremismin torjuntaan

Brittihallitus ei muutenkaan ole istuskellut toimettomana kasvavan islamilaisen radikalismin uhan alla. Konservatiivien ja liberaalidemokraattien koalitiohallitus suunnittelee erityisiä ekstremismin estämismääräyksiä (Extremism Disruption Orders), joiden avulla tuomari voisi kieltää ekstremisteiltä julkiset esiintymiset, mielenosoitukset tietyillä paikoilla ja jopa postaukset Facebookin tai Twitteriin ilman erikseen myönnettyä lupaa.

Hallituksen lakiesitys on tietysti tehty islamilaisen terrorismin takia, tai ainakin siltä näyttää. Tosin valtiovarainministeri George Osborne kertoi vaalipiirinsä äänestäjille lähettämässään kirjeessä, että tarkoituksena on ”poistaa ekstremismi kaikissa muodoissaan” ja että niiden avulla rajoitettaisiin niiden toimintaa, jotka ”levittävät vihaa mutta eivät riko lakeja”.

Osbornen mukaan uudet määräykset, jotka sisältyisivät konservatiivien vaaliohjelmaan, kattaisivat kaikki toimet, jotka ”oikeuttavat vihan” ihmisiä kohtaan näiden uskonnon, sukupuolisen suuntautumisen tai vammaisuuden takia.

On helppo havaita, että määräykset antaisivat viranomaisille laajat valtuudet tulkita, mikä on ”ekstremismiä” ja mikä ei ole. Ekstremismin määritelmä on laadittu tarkoituksellisen väljäksi, jotta ei tulisi kuvaa, että lakiehdotus olisi tehty muslimeja silmällä pitäen.

Ehdotus on saanut Britannian ateistit ja kristityt vastustamaan lakiehdotusta yhteisrintamassa. Britannian vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja Keith Porteous Wood toteaa:

”Hallituksella tulisi olla kaikki mahdolliset keinot käytössään ekstremismin ja terrorismin torjunnassa mutta lakeja on jo valtavan paljon, joten ekstremismin torjuntamääräysten kaltaiset ankarat keinot pitäisi pysytä perustelemaan paremmin, koska ne ovat lähes kumoamattomia ja loukkaavat yksilönvapauksia.”

”Ilman tarkkoja lainsäädäntöön kirjattuja määritelmiä ekstremismiksi katsottujen toimien tulkinta on subjektiivista ja siten mahdollistaa nykyisen tai tulevan autoritaarisen hallinnon harjoittaman vallan väärinkäytön.”

Kristillisen instituutin apulaisjohtaja Simon Calvert puolestaan sanoo, että evankeliset kristityt, jotka arvostelevat homoliittoja ja väittävät, että kaikki uskonnot eivät ole samanlaisia, voivat joutua syytetyiksi ekstremismistä:

Jokainen, joka ilmaisee vähänkin Tasa-arvolain kanssa ristiriidassa olevan mielipiteen, voidaan asettaa samalle viivalle Anjem Choudaryn, Islamilaisen valtion tai Boko Haramin kanssa.”

Sekä ateistien että kristittyjen edustaja ovat tietysti oikeassa. He eivät kuitenkaan ymmärrä, että poliittinen korrektius ja yhteisöjen välinen rinnakkainelo vaativat juuri ehdotetun kaltaista lainsäädäntöä.

Modernissa liberalismissa on yksi kuolemansynti ja se on syrjintä. Jos brittihallitus toimisi terveen järjen mukaisesti ja keskittyisi islamilaisen radikalismin torjuntaan, se saattaisi loukata muslimien tunteita ja tämä puolestaan heikentäisi yhteisöjen välistä koheesiota. Kristittyjen ja ateistien väkivaltapotentiaali on kaukana muslimien vastaavasta, joten heidän edustamansa ”ekstremismi” ei oikeasti uhkaa ketään. Heitä kuitenkin pitää myös rangaista, jotta hallitus näyttäisi itselleen ja äänestäjilleen olevansa tasapuolinen.

Jotkut ateistit ja kristityt lisäksi ärsyttävät oikeita ekstremistejä eli muslimiradikaaleja, jotka saattavat näiden vihapuheiden takia ryhtyä väkivaltaisiksi. Näin se ainakin menee ainoan oikean opin mukaan.

Ei mene päivääkään ilman, että poliittinen vasemmisto syyttäisi jota kuta ”vihan lietsonnasta” tai ”ekstremismistä”. Myös kristityt, ateistit ja oikeistolaiset syyllistyvät samaan. Twitter-postauksia keräämällä saisi helposti kasaan ekstremismin estämismääräykseen tarvittavan aineiston.

Tunnettu Britanniassa asuva muslimiradikaali Anjem Choudary on mielenosoituksissa vaatinut kuolemanrangaistusta jokaiselle, joka loukkaa islamin profeetta Muhammadin sanomaa. David Cameronin johtama brittihallitus ei katko Allahin pilkkaajilta päitä mutta työskentelee kuitenkin Choudaryn ja hänen uskonveljiensä puolesta tekemällä islamin arvostelun vaikeaksi ja jopa mahdottomaksi.

keskiviikkona, marraskuuta 05, 2014

Professori ja pakkoliberalismi


Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla Tampereen yliopiston valtio-opin professori Kaisa Herne väittää, että uskonto ei sovi poliittisten päätösten perusteeksi. Vihjaisin tästä Hätäpäiden kalinaa -blogin IDA:lle, joka kirjoitti oman vastineensa täällä.

En ole suuremmin eri mieltä IDA:n kirjoituksen kanssa. Kaisa Herne ei puolestaan perustele, miksi uskonto pitää jättää pois poliittisesta päätöksenteosta vaan pelkästään väittää, että moderni liberalismi sanelee poliittisen keskustelun hyväksyttävät perustelut. Moderni liberalismi on eräänlainen kaikkien muiden ideologioiden yläpuolella oleva über-ideologia, joka kaikkien on nyt vain pakko hyväksyä, koska elämme moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Nimimerkki IDA toteaa:

”Avioliittolaki on täysin tasa-arvoinen,eikä kohtele kansalaisia eriarvoisesti. Rajoite, että avioliiton voivat solmia keskenään vain mies ja nainen ei mitenkään riko tasa-arvon periaatetta vastaan.”

Itse en jaksa keksiä asioita omasta päästäni, joten etsin netistä amerikkalaisen Heritage-säätiön sivuilta kirjoituksen, jossa puolustetaan perinteistä avioliittoa. Teksti on tietysti amerikkalaisesta näkökulmasta tehty mutta siitä käy hyvin ilmi, mitä yksilönvapaus oikeasti tarkoittaa (vapautta valtion sanelusta).

Todellisuudessa samaa sukupuolta olevien välistä avioliittoa ei ole mitenkään kielletty. Kuka tahansa on vapaa perustamaan yhteisön tai liittymään sellaiseen, joka hyväksyy kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen välisen liiton ja kutsuu sitä avioliitoksi. Kysymys on siitä, että valtio ei voi pakottaa jokaista kansalaista, yhteisöä tai yritystä hyväksymään tällaista liittoa tai pitämään sitä avioliittona loukkaamatta näiden vapauksia.

Moderni liberalismi on juuri tämän tyylistä pakottamista. Kun valtio on kerran antanut siunauksensa ”tasa-arvoiselle avioliittolaille”, kansalaisten on pakko totella ja pitää samaa sukupuolta olevien välistä liittoa avioliittona.

Avioliiton määritelmä

Kaisa Herne ei myöskään vaivaudu miettimään, mikä on avioliitto ja miksi sillä on poliittista merkitystä.

Avioliitto, joka on instituutiona vanhempi kuin valtio, on miehen ja naisen välinen liitto, jossa mies ja vaimo yhdessä saavat ja kasvattavat lapsia. Avioliitto perustuu siihen biologiseen tosiasiaan, että lasten saaminen edellyttää miestä ja naista, sekä siihen yhteiskunnalliseen tosiasiaan, että lapsi menestyy parhaiten, jos hänellä on sekä isä että äiti. Heritagen kirjoituksessa jatketaan vielä:

”Avioliitolla on yleistä merkitystä, joka ylittää sen yksityisen merkityksen. Valtio tunnustaa avioliiton, koska se edistää yhteistä hyvää. Avioliitto on yhteiskunnan vähiten rajoittava tapa varmistaa tulevaisuuden kansalaisten hyvinvointi. Valtion tunnustus luo aikuisille kannustimen sitoutua pysyvästi ja yksinomaan toisiinsa ja lapsiinsa.”

Todellisuudessa monet avioparit epäonnistuvat ihanteen saavuttamisessa, mikä kuuluu ihmisenä olemiseen. 

Kaisa Herne vierastaa uskonnollisia argumentteja. Itse olen eri mieltä ja pidän uskonnollisia argumentteja tervetulleina Heritagen artikkelin kirjoittaja Ryan T. Andersonin tavoin. Eivät ne ainakaan yhtään typerämpiä ole kuin useimmat ”tasa-arvoisen avioliittolain” puolesta esitetyt kevytmieliset väitteet. Jo itse termi ”tasa-arvoinen avioliittolaki” on luonteeltaan propagandistinen ja sisältää väitteen, jonka mukaan perinteinen avioliitto olisi jotenkin syrjivä. Tarkoituksena on peittää se, että asiassa on todellisuudessa kyse samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeudesta.

Professori Herneen pyrkii asiantuntija-auktoriteetin turvin poistamaan uskonnolliset argumentit julkisesta keskustelusta. Tällaiset pyrkimykset ovat rajoittavia ja tukahduttavia erityisesti silloin, kun valtio ottaa asiakseen määritellä julkisen keskustelun sallittuja ja kiellettyjä argumentteja.

Itse asiassa perustelun taakka on niillä, jotka vaativat avioliiton uudelleenmäärittelyä. Avioliiton tarkoituksena ei historian aikana ole ollut sulkea pois samaa sukupuolta olevien välisiä suhteita. Avioliitto on ollut olemassa kulttuureissa, joissa homoseksuaalisuus on hyväksytty ja otettu itsestäänselvyytenä. Sen sijaan ajatusta samaa sukupuolta olevien avioliitosta on yleensä pidetty mielettömänä.

Viime vuosina yleistyneen revisionistisen ajattelun mukaan avioliitto on mikä tahansa kahden tai useamman täysivaltaisen aikuisen välinen liitto. Se voi olla pysyvä tai tilapäinen, sitova tai vapaa sen mukaan, miten siinä mukana olevat ihmiset keskenään sopivat. Tällainen lähestymistapa lähtee aikuisten mielihaluista ja on houkutteleva niille, jotka säännönmukaisesti näkevät yhteiskunnalliset normit mielihalujaan rajoittavina. Ryan T. Anderson näkee, että avioliitto ei toimi, jos normeja heikennetään edelleen nykyisestä. Hän toteaa kirjoituksensa lopuksi:

”Samalla, kun valtio kunnioittaa kaikkien kansalaisten vapauksia, sen tulee tunnustaa miehen ja naisen välisen avioliitto ja sen merkitys ihanteellisena instituutiona lisääntymiselle ja lasten kasvattamiselle.”

Jos palataan professori Herneeseen ja hänen uskonnollisia perusteluja koskevaan vastenmielisyyteensä. Herne toteaa, että monet vastustavat aborttia ja eutanasiaa uskonnollisilla perusteilla. Hän ei kuitenkaan pidä näitä perusteluja kelvollisina:

”Vetoaminen sikiön tai parantumattomasti sairaan ihmisarvoon olisi julkinen perustelu, mutta vetoaminen elämään Jumalan lahjana ei ole.”

Herne ei kerro, mihin sikiön tai parantumattomasti sairaan ”ihmisarvo” perustuu. Ihmisillä vain on arvo, piste. Todellisuudessa ihmiselämän arvostus länsimaisessa yhteiskunnassa lähtee uskonnosta ja nimenomaan kristinuskosta. Jos sama asia perustellaan uskonnollisella argumentilla ja sekulaarihumanistisella argumentilla, vain jälkimmäinen on Herneen mielestä pätevä.

Jos Kaisa Herne kirjoittaisi omista mielipiteistään ja omasta vakaumuksestaan, hänen kirjoituksena ei olisi niin hyökkäävän tuntuinen. Hän kuitenkin kuvittelee edustavansa objektiivista totuutta siten, että valtiolla olisi oikeus ylhäältä määrittää sallitut ja kielletyt perustelut erilaisiin arvokysymyksiin. Tämä asia ei kuulu valtiolle eikä professoreille, vaikka nämä olisivat omasta mielestään kuinka viisaita tahansa.

keskiviikkona, lokakuuta 29, 2014

Kulttuurimarxismista


Kun Timo Soini kirjoitti plokissaan otsikolla ”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat liian hyvin”, arvelin, että joku tarttuisi Soinin käyttämään termiin kulttuurimarxismi. Minun ei tarvinnut pettyä, sillä Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija, historiantutkija Jussi Jalonen tarttui täkyyn.

Jalonen vetää reilusti mutkia suoriksi ja redusoi kulttuurimarxismi-käsitteen pelkäksi äärioikeiston salaliittoteoriaksi. Tuttuun tapaansa Jalonen heiluttaa Breivik-korttia melko huolettomasti. Argumentaatiotyyli ei myöskään ole muuttunut. Soinista tehdään äärioikeistolainen guilt by association -tekniikalla. Äärioikeistolaiset ovat käyttäneet kulttuurimarxismi-termiä → kulttuurimarxismi on äärioikeistolainen salaliittoteoria → Soini on äärioikeistolainen. Näin mutkat suoristetaan satakuntalaisittain.

Kommenttiosastossa Jalonen selventää poliittista ajatteluaan:

”...oikeiston aatemaailma pohjaa kansalliseen identiteettiin, ja vasemmiston aatemaailma luokkatietoisuuteen. Äärioikeisto ja äärivasemmisto vievät nämä aatemaailmat, no, äärimmilleen. Äärivasemmisto pyrkii avoimeen luokkasotaan ja yksityisomistuksen tuhoamiseen; äärioikeisto puolestaan pyrkii varjelemaan ehdotonta kansallista puhtautta sulkemalla ei-toivottavat ainekset, kuten toisrotuiset tai seksuaalisesti poikkeavat, kansakunnan ulkopuolelle.”

Jalonen ei edes yritä ymmärtää, millaista ajattelua termillä kulttuurimarxismi yritetään kuvata ja mitkä ovat tämän ajattelutavan aatehistorialliset juuret. Omasta mielestään hänen ei ilmeisesti tarvitsekaan kiinnittää huomiota moisiin pikkuseikkoihin, koska kulttuurimarxismi on äärioikeiston salaliittoteoria.

Lisäksi hän esittää melko yksioikoisen poliittisen dikotomian kuvaamaan oikeiston ja vasemmiston eroa. Esimerkiksi talouspoliittisesti Timo Soini ei edusta oikeistoa vaan enemmänkin keskustavasemmistoa. Arvoiltaan hän taas on konservatiivi vastakohtana arvoliberaalille. Poliittisia aate-eroja voi myös tarkastella autoritaarisuuden ja libertaarisuuden kannalta. Siinä Soini edustaa oman näkemykseni mukaan keskitietä.

Kulttuurimarxismi on kuitenkin vain termi, jolla kuvataan tietynlaista filosofista suuntausta ja sen piirteitä. Marxismi tulee siitä, että kyseisen aatesuuntauksen edustajat ovat poliittisesti vasemmalla ja usein ihan äärilaidalla. Sana kulttuuri taas erottaa sen perinteisestä taloudellisesta marxilaisuudesta, joka keskittyy luokkaristiriitoihin ja tuotantovälineiden omistussuhteisiin.

Salaliittoteoria kulttuurimarxilaisuudesta tulee siinä vaiheessa, kun se katsotaan juutalaisten juoneksi. Frankfurtin koulukunnan edustajat olivat lähes kaikki juutalaisia ja tämä tosiasia on ruokkinut juutalaisvastaisia salaliittoteorioita. Terminä kulttuurimarxismi voi olla hyvä tai huono kuvaamaan niitä aatevirtauksia, jotka nousivat länsimaiseen valtavirtaan 60-luvun puolivälistä alkaen.

Jalonen sen sijaan näkee nämä trendit pelkästään seurauksena siitä, että ”kansanvaltainen markkinatalousyhteiskunta” ja vapaamielinen oikeisto hyväksyivät ”liberaalit arvot”. Jalonen ei edes yritä kysyä, millaisen kehityksen seurausta nämä ”liberaalit arvot” ovat ja miksi ne eivät itse asiassa ole erityisen liberaaleja vaan repressiivisiä niitä kohtaan, jotka eivät hyväksy ”liberaalien arvojen” pakottamista.

Jalonen ei kysy, miksi liberaalit kuten Tommy Lindgren haluavat niin kuumeisesti ”tasa-arvoista avioliittolakia”. Miksi hänelle ei riitä se, että kukaan ei estä homoseksuaaleja elämästä, kuten he itse haluavat? Miksi pitää kajota perinteiseen avioliittoinstituutioon ja määritellä se uudelleen?

Kulttuurimarxismi on huono termi sen takia, että se viittaa pelkästään vasemmistoon. Todellisuudessa vanhat konservatiivipuolueet ovat etenkin Euroopassa hyväksyneet ”liberaalit arvot” tai ainakin olennaisen osan niistä eli vasemmistolaisen identiteettipolitiikan, joka perustuu rotuun, luokkaan ja sukupuoleen. Identiteettipolitiikan mukana tulee ajatus siitä, että ihmisen asema yhteiskunnassa määräytyy ensisijaisesti hänen viiteryhmänsä perusteella. Ryhmien välillä ensisijaisia ovat niiden väliset valtasuhteet, joissa ylimpänä ovat valkoihoiset heteromiehet. Näiden alapuolella ovat naiset, sukupuolivähemmistöt ja etniset vähemmistöt. Kieli heijastelee valtasuhteita ja on sellaisenaan vallankäytön väline. Kulttuurimarxismia parempi termi olisi mielestäni moderni liberalismi.

Kun yhteiskuntaa muutetaan paremmaksi, vähemmistöjen ja heikommassa asemassa olevien ryhmien asemaa kohotetaan hegemonisen ryhmän asemaa heikentämällä (positiivinen syrjintä) ja puuttumalla kielenkäyttöön (poliittinen korrektius, vihapuhe). Valtakulttuuri perustuu hegemonisen ryhmän valta-asemaan, jota pyritään heikentämään edistämällä vähemmistöjen kulttuuria ja tekemällä niistä tasavertaisia valtakulttuurin kanssa. Todelliseen tasa-arvoon pyrkimiseen liittyy myös valtakulttuurin instituutioiden (esim. avioliitto) muuttaminen syrjimättömiksi (tasa-arvoinen avioliittolaki).

Kyseessä ei ole siis mikään salaliitto vaan valtaideologia, joka on luonteeltaan totalitaristinen. Se ei kuitenkaan ole repressiivisyydessään yhtä väkivaltainen kuin kommunismi mutta sen on kotoisin samasta lähteestä. Timo Soini ei siis ole väärillä jäljillä puhuessaan kulttuurimarxismista. Termi vain on kompromettoitunut, mitä Jalonen käyttää kirjoituksessaan häpeämättä hyväksi ja antaa epäsuorasti ymmärtää Soinin olevan Breivikin aatetoveri. Tämä lienee ollut tarkoituskin.

tiistaina, lokakuuta 28, 2014

Kyykyttämistä


Olen seurannut norjalaisen Fjordmanin kirjoituksia internetissä vuodesta 2006 lähtien. Tuolloin mies tunnettiin vain nimimerkillään, mutta Utöyan murhaaja Anders Breivikin manifesti teki Fjordmanista julkisuuden henkilön vastoin tämän itsensä tahtoa. Breivik oli kopioinut manifestiinsa kymmeniä Fjordmanin kirjoituksia vuosien varrelta, mikä antoi suvaitsevaistolle aiheen nimetä Fjordmanin mieheksi, joka inspiroi Breivikiä. Fjordman päätti lopulta astua julkisuuteen omalla nimellään mutta elelee nykyisin maanpaossa Norjan ulkopuolella.

Miksi Fjordman kirjoittaa?

Äskettäin hän avautui syistä, miksi hän edelleen kirjoittaa, vaikka hän saa kirjoituksistaan paljon epäasiallista palautetta eivätkä lännen poliittisen eliitin jäsenet häntä kuuntele. Hän kirjoittaa:

”Pidän yllä toivoa, että vallanpitäjät saattavat kuunnella joskus tulevaisuudessa. Sillä aikaa meidän tulisi keskittyä valistamaan massoja. Siten arvottomien johtajiemme itsetuhoinen typeryys ainakin kohtaa merkittävää vastustusta.”

Hän näkee, että jo nyt on havaittavissa kasvavaa vastarintaa valtamedian edistämiä opinkappaleita kohtaan. Toisena syynä kirjoittamiselle hän pitää tarvetta dokumentoida tapahtumia, jotta tulevaisuuden vallanpitäjät eivät voisi selittää, että he eivät tienneet. He tiesivät ja heidän olisi pitänyt ottaa asioista selvää.

Kolmantena on periaate kertoa asiat, kuten itse näkee totuudenmukaiseksi vain totuuden itsensä tähden. Kun kommunistisissa yhteiskunnissa eläneiltä ihmisiltä kysytään, mitä vihasivat yhteiskunnissaan eniten, monet vastaavat: ”Valheita.” Fjordman siteeraa Theodore Dalrymplea:

”Poliittinen korrektius on kommunistista propagandaa pienessä mittakaavassa. Tutkiessani kommunistisia yhteiskuntia tulin käsitykseen, jonka mukaan kommunistisen propagandan tarkoituksena ei ollut suostutella tai vakuuttaa eikä informoida vaan nöyryyttää. Siksi mitä vähemmän se sisälsi totuutta, sitä parempaa se oli. Kun ihmiset pakotetaan olemaan hiljaa samalla, kun heille kerrotaan ilmiselviä valheita tai heidät jopa pakotetaan toistamaan valheita itse, he menettävät lopullisesti rehellisyyden tunteen. Myöntyminen valheen edessä tarkoittaa samaa kuin yhteistyö pahuuden kanssa ja tekee ihmisestä itsestään jossain määrin pahan. Yksilön kyky tehdä vastarintaa rapautuu ja jopa tuhoutuu. Kesytettyjen valehtelijoiden yhteiskuntaa on helpompi hallita. Jos tarkastellaan poliittista korrektiutta, sillä on sama vaikutus ja sen tarkoitus on sama.”

Poliittinen korrektius on ihmisten kyykyttämistä. Ihmisiltä viedään kyky kertoa oma rehellinen mielipiteensä tietyistä asioista ja sanat, joilla hän voi ilmaista havaitsemiaan epäkohtia. Moni ihminen aloittaa kertomuksensa monikulttuurin epäkohdista sanomalla: ”En ole rasisti, mutta...”. Näin lausuva ihminen kuvittelee naiivilla tavalla, että irtisanoutuminen ennalta pelastaisi hänet pelätyltä rasistileimalta, vaikka mutta-sanan jälkeiset lauseet saattaisivat korkean uhristatuksen omaavan vähemmistön huonoon valoon. On tuskin sattumaa, että monikulttuuria käsittelevä pamfletti sai nimensä tuosta nöyryyttävästä ja alentuvasta lausahduksesta.

Perussuomalaisia nuoria kyykytetään

Poliittisella korrektiudella on myös suomenkielinen vastine ”arvopohja”, jota Opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiehet käyttivät perusteluna, kun he epäsivät Perussuomalaisilta nuorilta avustusrahoja.

Kaikkien eduskuntapuolueiden nuorisojärjestöistä Perussuomalaiset nuoret saivat vähiten avustusta sekä absoluuttisesti että suhteellisesti yhtä jäsentä kohden. Riippumatta siitä, mitä itse kukin ajattelee poliittisten nuorisojärjestöjen avustamisesta julkisista varoista, Perussuomalaisia kohdeltiin selkeästi väärin, ja näin tehtiin tietoisesti. Perusnuoret pyysivät 100 000 euroa ja saivat 29 000 eli 9,70 euroa jäsentä kohden.

Perusteluina Opetus- ja kulttuuriministeriö esitti mm. seuraavaa:

”[...] järjestön näkemykset monikulttuuriasioissa ovat olleet ristiriidassa nuorisolain arvopohjan kanssa. Järjestön tulisi huomioida toiminnassaan lain arvopohja, ja sitä on mm. monikulttuurisuus ja syrjimättömyys (yhdenvertaisuus-käsitteeseen kuuluva).”

On sinänsä käsittämätöntä, että poliittisen nuorisojärjestön pitäisi opiskella ”arvopohja” lakikirjasta ja sisällyttää se omaan ohjelmaansa. Vielä käsittämättömämpää on se, että lakiin on ylipäänsä kirjattu poliittisia dogmeja, joita kaikkien pitäisi noudattaa. Syrjimättömyydeksi ei myöskään riitä pelkkä halukkaille avoin jäsenyys, vaan Perusnuorten pitää tunnustaa virallinen valhe eli monikulttuurin siunauksellisuus. Ei riitä, että jäsenyys tuo mukanaan tietyt oikeudet ja edut, vaan on erikseen toteutettava ”todellista yhdenvertaisuutta”.

Perussuomalaiset itse ovat pitäneet paljon meteliä siitä, että poliittisesti epäkorrektit kannanotot eivät vaikuttaneet esimerkiksi Kokoomusnuorten avustuksiin. Tämä kertoo, että Perussuomalaisia haluttiin kyykyttää.

Päätös tehtiin ex-jalkapallohuligaani Paavo Arhinmäen ministerikaudella. Se, että päätöksessä haisee kommunismi, ei siis ole sattumaa. Marxismi-leninismi on vain korvautunut sille sukua olevalla monikulttuuriaatteella.

Päätös kertoo toki muustakin. Ensinnäkin järjestelmä suosii vakiintuneita puolueita ja suhtautuu negatiivisesti uusiin tulokkaisiin. Perusnuoria moitittiin myös siitä, että toiminta ei ole tarpeeksi laajaa. Miten se voisikaan olla yhtä laajaa kuin vanhoilla puolueilla, jotka ovat nauttineet avustusrahoista vuosikausia?

Toiseksi päätöksenteon perusteet eivät ole läpinäkyviä ja laki tarjoaa ministeriölle mahdollisuuden harjoittaa nähdyn kaltaista mielivaltaa tekaistuilla perusteilla. Perusnuorten ei siis kannata odottaa suuria Korkeimmasta hallinto-oikeudesta, vaikka kaikki valitusasteet kannattaakin käydä läpi.

Miksi itse kirjoitan?

Lopuksi kerron, miksi itse kirjoitan. Haluan dokumentoida oman käsitykseni tapahtumista silloin, kun ne tapahtumat. Kirjoitukset tavoittavat vain rajallisen määrän ihmisiä mutta uskon vaikuttavani omalta pieneltä osaltani enkä usko paljon enempään pystyväni, vaikka yrittäisin vielä enemmän.

Jos ajatellaan poliittista korrektiutta keinona hallita ihmisiä, kirjoittaminen tarjoaa mahdollisuuden kieltäytyä toistamasta virallista totuutta eli protestoida. Meille kerrotaan, että islam on rauhan uskonto ja että ns. maltilliset muslimit edustavat todellista islamia. Sanotaan, että jihadismia ja raakalaismaista julmuutta harjoittavat edustavat ääriaatetta, jossa halvennetaan ja ymmärretään väärin suurta islamin uskontoa. Tämä ei ole totta ja kieltäydyn sanomasta niin.

sunnuntaina, lokakuuta 26, 2014

Jihadisti kohtaa terapiayhteiskunnan


Kiinnitin edellisessä kirjoituksessani huomiota komisario Jari Taposen esiintymiseen taannoisessa Helsingin katujengeihin liittyvässä kohussa. Taponen esiintyi julkisuudessa viranomaisena ja siinä ominaisuudessa vähätteli tapahtunutta, dekonstruoi suomalaisuuden, kiisti maahanmuuttajanäkökulman, teki rikoksentekijöistä tapahtumien varsinaisia uhreja ja lopulta näki jengejä suuremmaksi uhaksi nettikirjoittelun ja kantaväestön mahdollisen reaktion tapahtumiin.

Samoihin aikoihin katujengikohun kanssa poliisi pidätti neljä ihmistä epäiltynä terrorismirikoksista. Epäillyistä yksi toimi Helsingissä islamin opettajana. Vähän aiemmin olin kommentoinut kirjoitusta, jossa teologian tohtori ja uskontotieteen professori suosittelivat islamin opetusta keinoksi torjua nuorten suomalaismuslimien radikalisoitumista.

Kanada terrorismin kohteena

Kanadan pääkaupungissa Ottawassa islamiin kääntynyt Michael Zehaf-Bibeau ampui sotamuistomerkkiä vartioineen korpraali Nathan Cirillon ja ryntäsi parlamentin alahuoneen rakennukseen tarkoituksenaan ilmeisesti jatkaa tappamista. Onneksi parlamentin turvallisuudesta vastannut 58-vuotias asekersantti Kevin Vickers päätti terroristin taipaleen ampumalla tämän kuoliaaksi. Alahuoneen parlamentaarikot saavat kiittää Vickersin päättäväistä toimintaa siitä, että uhreja ei lopulta ollut kuin yksi.

Vain muutama päivä ennen Ottawan tapahtumia islamiin kääntynyt Martin Couture-Rouleau ajoi autollaan Kanadan armeijan sotilaiden päälle pienessä quebecilaiskaupungissa. Sekä Zehaf-Bibeau että Couture-Rouleau olivat joidenkin kommenttien mukaan Kanadan turvallisuuselinten tähtäimessä mutta viranomaisilla ei ollut riittävästi todisteita miesten pidättämiseen.

Terrori-iskun jälkeen viranomaisten ja valtamedian reaktiot ovat noudattaneet samaa kaavaa kuin niin monesti aiemminkin. Tässä jutussa kerrotaan, että Ottawan ampujan ”motiivit ovat vielä epäselvät”. Siinä on siteerattu Toronton yliopiston kliinisen psykologian professori Jordan Petersonia, joka näki Ottawan terrori-iskussa yhtäläisyyksiä mm. Columbinen koulusurmiin:

”Aivan kuin Columbinen tappajat he haaveilivat teoista ja suunnittelivat niitä kuukausien ajan ennen varsinaisia tekoja.”

Peterson uskoo, että kyseessä oli ennalta suunniteltu teko. Kahdeksan vuoden takaisessa Quebecin Dawson Collegen ampuja toimi Petersonin mukaan samalla tavalla suunnitelmallisesti. Toki jutussa mainitaan, että Zehaf-Bibeau oli 32-vuotias pikkurikollinen, joka oli pari vuotta aiemmin kääntynyt islamiin.

Näistä ”analyyseista” tulee mieleen Bostonin maratonin terrori-isku, jossa myös ihmeteltiin Tsarnajevin tshetsheeniveljesten motiiveja ja kysyttiin, miten niin suloinen poika voi tehdä jotakin sellaista. Yhteydet vanhemman veljeksen uskonnolliseen heräämiseen sivuutettiin lähes täysin.

Lisäksi kerrottiin, että Zehaf-Bibeaun passi oli takavarikoitu aivan kuten Quebecissä autollaan hurjastelleen Rouleau-Couturen vastaava. Takavarikoinnilla viranomaiset ilmeisesti pyrkivät estämään miesten pääsyn Syyriaan taistelemaan Islamilaisen valtion riveissä.

Global.ca -sivuston jutussa päästetään lopuksi ääneen vielä professori Peterson, joka sanoo:

”Emme tiedä, onko kyseessä radikalisoituminen sinänsä vai mielisairaus.”

”Ihmiset haluavat kuulua ryhmään mutta he myös haluavat arvostusta. Arvostuksen hakeminen on tämän tyyppisten joukkoammuskelijoiden pääasiallinen motiivi.”

Siinä se totuus tulee oikean kliinisen psykologian professorin suusta. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Komisario Jari Taponen pääsi Helsingin katujengin tekojen selittelyssä lähelle tätä mutta ei kuitenkaan aivan kansainväliselle tasolle.

Kanadan tapauksessa on muitakin yhtäläisyyksiä suomalaisten viranomaisten toimintaan katujengitapauksen yhteydessä. Toronton poliisi lähettipaikallisiin moskeijoihin kirjeen, jossa poliisi kehotti muslimeja ottamaan yhteyttä viranomaisiin, jos he pelkäävät vastareaktiota. Tyypillisesti muslimien tekemien terrori-iskujen jälkeen mitään vastareaktiota ei ole tullut tai se on jäänyt melko vaatimattomaksi, mikä ei kuitenkaan tunnu vähentävän viranomaisten huolta. Toimillaan viranomaiset kääntävät huomion pois terrori-iskussa menehtyneistä ja heidän läheisistään. Sen sijaan he tekevät muslimeista teon varsinaisia uhreja samalla tavalla kuin Jari Taponen kantaessaan huolta pesäpallomailoilla sivullisten kimppuun hyökänneistä jengiläisistä.

Erityisesti ihmetyttää länsimaiden politiikka olla päästämättä jihadisteja taistelemaan Syyriaan ja Irakiin Islamilaisen valtion riveissä. Hollantilainen Vapauspuolueen puheenjohtaja ja kansaedustaja Geert Wilders sanoi, että koska Islamilaisen valtion riveihin pyrkiviä ei voida pidättää, on parempi, että he katkovat päitä Syyriassa kuin Amsterdamin kaduilla. Kanadan terrori-iskut olisivat todennäköisesti jääneet tekemättä, jos Ottawan ammuskelija ja Quebecin autoilija olisivat saaneet toteuttaa kutsumustaan Lähi-idässä Kanadan asemesta.

Wilders on sanonut, että hän itse olisi valmis jopa vilkuttamaan lentoasemalla matkaan lähteville jihadisteille, jos sillä varmistettaisiin, että nämä eivät koskaan enää palaisi takaisin Hollantiin.

Jihadisteille terapiaa

Ylen uutisista kuulin viime viikolla järkyttävän uutisen. Sen mukaan Suomi valmistelee Syyriasta palaaville sopeutusohjelmaa. Ns. ”exit-ohjelman” kohderyhmäkin on jo valmiiksi valittu. Sisäministeriön sisäisen turvallisuuden päällikkö Jaana Mankkinen toteaa:

”Joka maassa on tehty arvio, että osa on Syyriassa varmasti syyllistynyt rikoksiin ja heidät pitää saada edesvastuuseen. Mutta sitten on henkilöitä, jotka eivät ole tehneet rikoksia.”

Miten sisäministeriö aikoo erotella rikoksia tehneet viattomista? Maalaisjärki sanoo, että keinoja ei ole kovin paljon käytettävissä. On siis luotettava Syyriasta palanneen sanaan.

”Heihin pitää kohdistaa tapoja, jotta he palaavat normaalielämään eivätkä lähde radikalisoitumisen polulle.”

Islamilaisen valtion tukikohtakaupungissa, Syyrian Raqqassa arki on hieman toisenlaista. Kadulla kävellessä kannattaa varoa maassa olevia päättömiä ruumiita. Aidanseipäissä törröttävät ihmisen päät poikkeavat myös merkittävästi esimerkiksi Helsingin kaupunkimaisemasta. Miten Suomessa aiotaan sitten toimia? Mallia on otettu Tanskasta ja siellä tulokset ovat seuraavanlaisia:

”Aarhusin paikallisviranomaiset ovat olleet toistaiseksi yhteydessä 15 Syyriasta palanneeseen. Kukaan heistä ei ole käynyt exit-ohjelmaa kokonaan läpi, joten vaikutuksia on varhaista arvioida.”

Suomeksi sanottuna tuloksista ei ole mitään näyttöä. Suhtaudun myös varsin epäilevästi mahdollisiin tuleviin tuloksiin.

Ohjelman tarkoituksena on välttää leimaamasta palaajia terroristeiksi. Poliisin tehtävänä on seuloa joukosta ne, jotka ovat vaarallisia. Mankkinen toteaa topakasti:

”Jihadisteja ei tässä hyysätä. Jos he syyllistyvät rikoksiin, heitä kohdellaan niin kuin kaikkia muitakin rikollisia.”

Tässä paljastuu länsimaisten viranomaisten perustavaa laatua oleva ajatusharha. Jihadistit nähdään rikollisina ja syrjäytyneinä yhteiskunnan uhreina, jotka pitää terapian avulla saada takaisin yhteiskuntaan. Heille ei juolahda mieleen, että jihadistit kokevat noudattavansa Allahin tahtoa ja hakevat perustelunsa teoilleen islamin varhaishistoriasta ja pyhistä kirjoituksista. He myös käyvät sotaa länsimaita vastaan ja tätä sotaa käydään mm. tekemällä terrori-iskuja.

Kanadassa tehdyt kaksi terrori-iskua eivät olleet mitään kouluampumisiin verrattavia tekoja. Kanada on yksi maista, joka osallistuu sotatoimiin Islamilaista valtiota vastaan. Terrori-iskuilla pyrittiin vaikuttamaan Kanadan yleiseen mielipiteeseen siten, että Kanada vetäisi sotavoimansa pois Lähi-idästä. Hyvä esimerkki tavoitteiltaan onnistuneesta terrori-iskusta oli vuoden 2004 Madridin junapommitukset, joiden ansiosta sosialistit voittivat vaalit ja vetivät Espanjan joukot pois Irakista.

Länsimaiden viranomaiset teeskentelevät, että kyse ei ole mistään sodasta tai edes sovittamattomasta ristiriidasta länsimaisen ja islamilaisen yhteiskuntamallin välillä. Siksi viranomaiset eivät suostu katsomaan terrorismin tuolle puolen eli jihadistien ideologiaan, jota nimitetään mieluummin vääristellyksi tai väärin ymmärretyksi islamiksi kuin islamin kovaksi ytimeksi, johon islamin leviäminen perustui vuosisatojen ajan. Jos viranomaiset suostuisivat ymmärtämään tämän, se tuhoaisi samalla eliitin vaaliman ihanteen monikulttuurisesta yhteiskunnasta. Monikulttuurinen utopia on kuitenkin viimeinen asia, josta nämä ihmiset suostuvat luopumaan.

Väärä diagnoosi ja väärät oletukset johtavat vääriin ratkaisuihin, jotka vaarantavat tavallisten ihmisten turvallisuuden. Kun jihadistit päästetään terapiaputken jälkeen takaisin yhteiskuntaan, he eivät lakkaa olemasta turvallisuusriskejä.

Laajamittaista muslimien maahanmuuttoa länsimaihin ei sitäkään haluta nähdä turvallisuusriskinä, vaikka nimenomaan se on aiheuttanut ongelman, jota viranomaiset nyt yrittävät ratkoa terapiallaan. Muslimien maahanmuuttoa ei myöskään haluta rajoittaa, koska se sotii eliitin liberaalia ideologiaa vastaan.

Siksi jihadistit halutaan nähdä joko tavallisina rikollisina tai syrjäytyneinä yhteiskunnan uhreina sen sijaan, että heidät nähtäisiin vihollissotilaina, joiden toimilta kansalaisia pitää suojella.

lauantaina, lokakuuta 11, 2014

Dialogipoliisi


Ruotsissa toimii dialogipoliisi, jonka tehtävänä on varmistaa, että ihmiset saavat ilmaista julkisesti mielipiteensä perustuslain edellyttämällä tavalla. Ruotsissa asiat pyritään hoitamaan keskustelemalla, jotta yhteenotoilta vältyttäisiin.

Toki dialogipoliisi joskus epäonnistuu tehtävässään ja mielenosoitus äityy mellakaksi tai vastamielenosoittajat onnistuvat tukahduttamaan alkuperäisen mielenosoituksen. Dialogipoliisin tavoite on kuitenkin kaunis.

Suomessa ei toimi varsinaista dialogipoliisia mutta komisario Jari Taposta voisi tämän julkisten esiintymisten perusteella pitää sellaisen lähimpänä suomalaisena vastineena. Ainakin Sisäministeriön sivuilta löytyy mairea artikkeli, jossa Taponen esiintyy poliisin ja maahanmuuttajajärjestöjen välisen yhteisymmärryksen kasvattajana. Artikkelissa kehutaan, kuinka Helsingin poliisi on saanut hyviä tuloksia ennalta ehkäisevässä toiminnassa moniammatillisen tiimin avulla. Tähän tiimiin kuuluu poliisin lisäksi sosiaalityöntekijä ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Taponen luonnehtii tiimiä seuraavasti:

”Moniammatillisessa tiimissä yritetään monen viranomaisen silmin etsiä ratkaisuja rikoksilla oirehtivan ongelmiin, jotta rikosten kierre saadaan katkaistua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tiimin tehtävänä ei kuitenkaan ole olla mukana rikostutkintaprosessissa.”

Olisin kiinnostunut tietämään näistä ”hyvistä tuloksista” muutakin kuin sen, että tulokset olivat artikkelissa haastateltujen mielestä hyviä. Äskettäin paljastunut maahanmuuttajataustaisen jengin yli 70 lapsen ja nuoren pahoinpitely- ja ryöstösarja tuskin on hyvää mainosta tiimille. Toisaalta tuollaisissa tiimeissä harvemmin saavutetaan konkreettisia tuloksia mutta tulokset voidaan aina jälkikäteen selittää hyviksi, koska niiden mittaaminen on vaikeaa.

Johtava selittäjä ja vahinkojen minimoija

Taposesta on tullut maahanmuuttajajengiskandaalin tärkein selittäjä mediassa. Ylen aamu-tv:ssä hän esiintyi yhdessä poliisintappaja Steen Christensenin mukaan nimetyn räppäri Steen1:n eli Seppo Lampelan kanssa. Se, että poliismies suostuu esiintymään tuollaisen henkilön kanssa suorassa tv-lähetyksessä, kertoo Taposesta jo aika paljon.

Poliisin mukaan Helsingin tapahtumissa ei ole kyse yhdestä yksittäisestä jengistä vaan eri puolelta tulevista kaveriporukoista. Taponen aloittaa semanttisen saivartelun, kun hän kieltää katujengien olemassaolon:

”Mediassa on ollut puhetta siitä, että olisi kyse katujengistä tai yhdestä jengistä, joka tekee rikoksia Helsingissä. Se ei pidä paikkaansa. Helsingissä tai Suomessa ei ole katujengejä.”

”Puhutaan yhdestä yhtenäisestä porukasta, mutta sekään ei pidä paikkaansa. Nämä ovat eri puolilla Helsinkiä asuvia kaveriporukoita, jotka liittyvät löyhästi toisiinsa. He liikkuvat eri puolilla kaupunkia ja kokoontuvat. Silloin ryöstöjä ja rikoksia on tehty.”

Miten paljon rikosten uhreja lämmittää se, että kyse oli eri puolilta kaupunkia asuvista kaveriporukoista eikä yhdestä yksittäisestä jengistä? Tekeekö se 15 henkilön tekemästä pahoinpitelystä jotenkin vähemmän huolestuttavan asian?

Artikkelista käy ilmi myös viranomaisten todellinen prioriteetti eli internetissä vellovan keskustelun vaientaminen. Poliisi on artikkelin mukaan huolissaan some-keskustelusta. Taposella on tähänkin mielipide:

”Uutta on se, että tästä käydään aika rajua keskustelua sosiaalisessa mediassa ja mediassa ylipäätään. Se aiheuttaa pelkoja ja ylilyöntejä.”

Ajatteleeko tämä mies tosissaan, että Knockout gamea pelaavat maahanmuuttajataustaiset nuoret eivät antaisi aihetta huoleen tai että ilmiöstä ei olisi syytä keskustella? Ilmeisesti ei. Taponen kuitenkin tietää, mikä on se todellinen ongelma:

”Tässä on nyt vaarana se, että kun nuoret viettävät aikaansa esimerkiksi Kampissa, niin ihmiset ajattelevat, että tuossa on nuoria, ne liittyvät siihen katuväkivaltajengiin. Näitä pelkoja pitää hälventää.”

Siitä siis johtuu asian peittely ja yritykset vaientaa keskustelua? Entäs ne ihmiset, jotka ovat huolissaan katujen turvallisuudesta? Tällaisia ovat monet lasten ja nuorten vanhemmat. Taponen tuskin on esiintymisellään vakuuttanut heitä. Sen verran läpinäkyvästi hän on pyrkinyt ohjaamaan keskustelua sivuraiteille saivartelullaan katujengeistä ja keskittymällä asian ympärillä pyörivään keskusteluun itse asian eli tehtyjen rikosten asemesta.

Myös tekijöiden maahanmuuttajatausta pitää asettaa kyseenalaiseksi. Tämänkin Taponen osaa:

”En usko, että on kovin hedelmällistä keskustella maahanmuutosta tässä yhteydessä. He ovat kaikki suomalaisia, Suomessa syntyneitä. Pitäisi määritellä, mitä maahanmuuttaja sitten tarkoittaa?”

Tässä Taponen dekonstruoi suomalaisuuden tavalla, jota harva on tottunut kuulemaan poliisilta. Hän hallitsee postmodernin puheen ja osaa selittää asiat niin, että käsiteltävää asiaa ei itse asiassa ole olemassa. Ei ole katujengejä eikä mitään maahanmuuttajia. On vain satunnaisia kaveriporukoita, jotka koostuvat suomalaisista, piste. Jos maahanmuuttajataustainen ei kelpaa kuvaukseksi jengin jäsenistä, sitten sopivaa termiä ei ole olemassakaan. Ainakaan poliittisesti korrektista uuskielestä ei sellaista löydy.

Han-kortti

Seppo Lampelan tehtävänä on todistella, kuinka tapahtumat eivät ole mitenkään ainutlaatuisia:

”Hei, kasikytluvulla jo potkittiin mummoja! Ei tässä ole kerta kaikkiaan yhtään mitään uutta. Tämä on täysin normaalia. Tämä on nyt vaan joku hysteriapiikki. Jos ihmiset oikeasti yllättyvät jostain tällaisesta, niin suosittelen avaamaan sälekaihtimia ja katselemaan pihalle.”

Seppo Lampelan ajattelusta ja järjenjuoksusta tuollainen lausunto ei kerro mitään erityisen hyvää. 

Taponen myötäilee Lampelan käsitystä siitä, että asiat ovat oikeasti paremmin kuin ennen:

”Nuoret käyttäytyvät vaan vuosi vuodelta paremmin ja paremmin. Toki sitten ne, jotka voivat huonosti, voivat todella huonosti. Keskustelu, jota käydään, ilmentää tätä puolta.”

”Tämä on tietynlaista äänenkäyttöä, vaikka se on täysin ääliömäistä, niin se on äänenkäyttöä. Tämä on jollain sairaalla tavalla tietynlaista kommunikointia, jonkin hakemista: huomion, oman viitekehyksen, pseudoheimon hyväksynnän hakemista, hierarkiassa kipuamista.”

En olisi ikinä uskonut, että poliisi pystyy suoltamaan tuollaista psykologista löpinää. Poliisi on sentään esitutkintaviranomainen mutta Taponen vaikuttaa enemmän sosiaalityöntekijältä kuin poliisilta.

Taposen mukaan poliisit keskittyvät nyt nuorten auttamiseen. Nuorilla tarkoitetaan tässä yhteydessä ilmeisesti niitä, jotka löivät pesäpallomailoilla viattomia sivullisia. Minä kun olen elänyt siinä uskossa, että rikosten tutkinta on se, mihin poliisin pitäisi keskittyä. Olen ilmeisesti erehtynyt.

Taponen yrittää lopuksi vakuutella, että Helsingin turvattomuus ei ole lisääntynyt tämän ilmiön takia. Poliisin on pakko sanoa niin keskustelun lopuksi, mutta kuinka moni uskoo Taposen kaltaisen poliisin vakuutteluihin?

Varsinainen tavoite

Komisario Taponen ei näyttänyt olevan erityisen närkästynyt rikoksen uhrien puolesta. Sen sijaan hän on enemmän huolissaan nettikirjoittelusta. Internetissä on liikkunut epämääräisiä listoja tekijöiden nimistä. Iltasanomien uutisessa kerrotaan, kuinka poliisi ärähti katujengilistasta:

”Poliisin mukaan Helsingissä on nyt monia nuoria, jotka eivät uskalla uhkaavien Facebook-viestien vuoksi lähteä kotoaan.”

"Lasten kuvia, osoitteita ja profiileja on jaettu mm. murha.fi-sivustolla. Monia nuoria pelottaa kosto, joten he eivät uskalla ottaa yhteyttä poliisiin"

Entäs rikosten uhrit? Some-kuohunnan pääsyy on viranomaisten selittely ja kehno tiedottaminen tapahtumista ja se, että katujengeistä ei varoitettu kansalaisia. Kuinka moni lapsi tai nuori olisi välttynyt joutumasta katujengin uhriksi, jos poliisi olisi ajoissa informoinut kansalaisia? Oliko tärkeämpää peitellä tapahtunutta rikoksentekijöiden etnisen taustan takia?

Taponen myös väistää kysymykset siitä, olisiko poliisin pitänyt tiedottaa nuorisoryhmän väkivaltaisuudesta aiemmin. Helsingin Uutisten nettigallupin vastaajista 94 prosenttia on sitä mieltä, että olisi pitänyt.

Taponen ei julkisten esiintymistensä perusteella ole mikään oikea dialogipoliisi vaan selittelijä, saivartelija, vastuun välttelijä ja poliittisesti korrektin diipadaapan suoltaja. Tarvitsemmeko tällaisia poliiseja mihinkään ja heikkeneekö poliisin hyvä maine kansalaisten silmissä, jos Taposen kaltaiset puhuvat poliisin nimissä?