sunnuntaina, huhtikuuta 08, 2018

Länsi ja Venäjä ovat vaihtaneet paikkaa


Kotimaisessa alpakkamediassa on viime aikoina yritetty tehdä Perussuomalaisista ”Suomen Venäjä-myönteisintä” puoluetta. Yksittäisten edustajien kieltämättä joskus taitamattomia lausuntoja korostetaan ja turvaudutaan myös vääriin tai asiayhteydestä irrotettuihin sitaatteihin, kuten Iltasanomien poliittinen toimittaja Timo Haapala teki kolumnissaan, joka perustuu tahalliseen väärintulkintaan tarkoituksena hyökätä Perussuomalaista puoluetta vastaan.

Ulkopoliittinen keskustelu on tällä hetkellä epätervettä. Pienikin ymmärryksen osoitus Venäjän motiiveille ymmärretään tueksi Putinille ja tämän politiikalle, vaikka kyse on pohjimmiltaan sekä vanhojen poliittisten päätösten seurauksista että ristiriidasta länsiliittoutumisen ja ”pienvaltiorealismin” välillä. Tämä jako ei välttämättä noudata puolueiden rajoja.

Suomen lähtö EU-maiden rintamaan venäläisten diplomaattien karkotuksessa on symbolinen ele. Kukaan ei tosissaan voi väittää, että tuollainen vaikuttaisi Venäjän toimintaan millään tavalla. Sen sijaan näyttävät mielenilmaukset suurvaltanaapuria kohtaan voivat aiheuttaa tarpeettomia jännitteitä. Tässä tilanteessa Suomella ei ole sotilasliittoumaa tukenaan.

Kylmä sota – osat vaihtuneet

Suomalainen alpakkamedia ei tarjoa lukijalle juuri mitään järkevää luettavaa typerän syyttelyn lisäksi. Siksi niitä pitää lukea muualta. Jyllands Posten -lehdessä filosofi Kai Sørlander vertailee lännen ja Venäjän suhteiden nykytilaa kylmän sodan aikaan.

Sørlander aloittaa kylmän sodan konfliktin kuvauksella. Venäjä muodosti kylmän sodan aikaisen Neuvostoliiton ytimen ja sen turvallisuuspalvelun entinen työntekijä johtaa nyt maata. Kylmässä sodassa oli kyse sekä johtavien ydinasevaltojen välisestä kamppailusta että yhteiskuntajärjestelmien kilpailusta. Lännessä markkinataloutta pidettiin ideaalina, kun taas Neuvostoliitossa harjoitettiin suunnitelmataloutta.

Neuvostoliitto oli läpikotaisin ideologinen valtio, joka hylkäsi tuotantovälineiden yksityisomistuksen mutta samalla se oli myös valtio, joka toteutti marxismi-leninismin mukaista historiallista tehtävää, jossa sosialistinen suunnitelmatalous korvaisi markkinatalouden. Kyse ei ollut pelkästään politiikasta vaan historiallisesta vääjäämättömyydestä.

Sosialistisen suunnitelmatalouden kyvyttömyys kävi lopulta ilmeiseksi. Kommunistijohto ei koskaan saanut taloutta toimimaan niin hyvin, että se olisi voinut sallia vapaat ja demokraattiset vaalit, jotka todennäköisesti olisivat johtaneet sosialismin hylkäämiseen. Tämä taas ei sopinut kommunistisen eliitin historiakäsitykseen.

Sørlander kysyy, miten tuota konfliktia voitaisiin soveltaa nykyiseen konfliktiin lännen ja Venäjän välillä. Hänen mielestään voidaan ainakin oppia ideologian merkitys konfliktissa. Kuitenkin osapuolet ovat molemmat muuttuneet kylmän sodan jälkeen eikä ideologinen ristiriita ole sama kuin aiemmin.

Nyky-Venäjä ei enää elättele illuusiota, että sen yhteiskuntajärjestelmä tarjoaisi lopulta paremman elintason kuin kapitalistisessa lännessä. Se on myös lakannut kuvittelemasta, että demokratia voitaisiin ottaa käyttöön tuosta vain. Venäjällä demokratiasta tuli synonyymi kaaokselle, joka syntyi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Aiemmin valtion omistamat tuotantovälineet ajautuivat yksityisille rosvoparoneille. Yleinen epäjärjestys vallitsi ja rikollisliigojen väliset aseelliset mittelöt olivat tavanomaisia. Nykytilanteessa Venäjä on ottanut käyttöön perinteisen autoritaarisen hallintotavan, jota merkittävä osa kansalaisista tukee, koska se tuo tavallisen kansan elämään turvallisuutta ja ennustettavuutta. Pitkällä tähtäimellä kehitys voi johtaa suurempiin kansalaisvapauksiin ja demokratiaan.

Lännen illuusiot

Samalla, kun Venäjä on siirtynyt pois ideologiasta pragmaattisempaan suuntaan, länsi on toiminut päinvastoin ja ideologian merkitys on kasvanut. Kun aiemmin lännessäkin ajateltiin, että valtion pitää ohjata markkinoita, Neuvostoliiton suunnitelmatalouden epäonnistuminen johti toiseen ääripäähän eli syntyi yleinen konsensus, jonka mukaan markkinoiden tuli antaa toimia ilman ohjausta.

Samanaikaisesti markkinoiden vapauttamisen kanssa otettiin toinenkin ideologinen askel. Sen sijaan, että olisi pyritty pitämään yllä ja kehittämään demokraattista kulttuuria, lähdettiin tavoittelemaan monikulttuurista yhteiskuntaa. Enää läntisten demokratian ei enää tarvitsisi keskittyä pitämään yllä kulttuurillista jatkuvuutta, joka oli tuottanut suhteellisen hyvin toimivat demokraattiset yhteiskunnat. Sen sijaan niiden tulisi sopeutua globalisaation ja pakolaisvirtojen aiheuttamiin vaatimuksiin ja antaa kaikenlaisten kulttuurien elää alueellaan.

Tällä ideologisella muutoksella on ollut todellisia väestöllisiä seurauksia. Länsimaat ovat ottaneet vastaan runsaasti siirtolaisia ja pakolaisia ei-länsimaisista kulttuureista, erityisesti islamilaisesta kulttuuripiiristä. Tämä on merkittävää, koska islamin arvot kuten sharia-laki ja uskonnon määräämä jako muslimeihin ja ei-muslimeihin ovat ristiriidassa länsimaisten sekulaarien ja demokraattisten arvojen kanssa ja jopa muodostavat näin riskin sekulaarin demokraattisen järjestyksen olemassaololle.

Varmuudella ei tiedetä, tuleeko monikulttuurinen demokratia toimimaan. Aina voi toivoa, mutta tässä toivossa on jotakin samaa kuin siinä, kun odotetaan sosialistisen suunnitelmatalouden toimivan ja luovan vapautta yksilöille. Se edellyttää ihmisluonnolta enemmän kuin sille on annettu. Tämä muutos ei tapahdu vain siksi, että joku toivoo sen tapahtuvan.

Tästä pääsemmekin kummalliseen kulttuurilliseen paradoksiin. Kun se aiemmin oli Neuvostoliitto, joka tuhosi itsensä sisältä  päin utopistisen ideologian takia, nykyisin läntiset demokratiat ovat juuttuneet utopistiseen ideologiaan, ja Venäjä autoritaarisine hallintoineen taas edustaa pragmaattisuutta. Tätä taustaa vasten Venäjän kansalla on mahdollisuus hiljaa taistella suuremman poliittisen vapauden puolesta.

Sitä vastoin läntisten demokratioiden tilanne näyttää epävarmalta. Vaikka ne heräisivätkin monikulttuurisesta utopiastaan, ne kaivavat omaa hautaansa. Jotta silmät avautuisivat, tarvitaan vapaata ja avointa keskustelua. Tämän keskustelun on kuitenkin tukahduttanut poliittinen konsensus, jonka mukaan kaikki monikulttuuri-ideologian arvostelu on rasismia ja islamin poliittisen ideologian kritisointi islamofobiaa. Sellaisessa ilmastossa ei ole tilaa epäilylle ja debatille. Seuraava kysymys on, onko demokratia riittävän vahva murtamaan tämän valheellisen konsensuksen. Mitä myöhemmin näin käy, sitä pahempi on tilanne, josta läntiset demokratiat joutuvat itsensä pelastamaan.

Huomioita

Yllä oleva kirjoitus oli vapaasti kirjoitettu referaatti Kai Sørlanderin mielipidekirjoituksesta. Kaikki käännösvirheet ja väärinymmärrykset ovat siis allekirjoittaneen vastuulla. Sørlanderin perusanalyysi tilanteesta on oikea, mutta ainoana miinuksena voi mainita liiallisen optimismin Venäjän kehityksen suhteen. Venäjällä asiat voivat kehittyä myös nykyistä huonompaan suuntaan. Lisäksi maa kärsii samoista väestöllisistä ongelmista kuin läntinen Eurooppa.

Kirjoituksessa on myös vedetty hieman mutkia suoriksi. Länsimaat ovat erilaisessa tilanteessa toisiinsa nähden. Itäisen Keski-Euroopan entiset kommunistimaat näyttävät tässä vaiheessa välttyvän kokonaan monikulttuuri-ideologian vaikutuksilta. Juuri tästä syystä niitä niin voimallisesti arvostellaan alpakkamediassa. Pohjoismaista Ruotsi on selkeästi vakavimman paikan edessä.

Suomen kohdalla tilanne myös poikkeaa ratkaisevasti monesta muusta länsieurooppalaisesta maasta, koska Venäjä muodostaa meille luonteeltaan pysyvän turvallisuusuhan. Sen osalta voidaan kysyä, oliko Euroopan Unionin valinta Suomen turvallisuuspoliittiseksi perusratkaisuksi oikea. Jos tähän vastaa ei, vastaaja on nykyisessä mielipideilmastossa Putinin asialla.

8 kommenttia:

Kumitonttu kirjoitti...

Kiitoksia referoinnista. Aina ei tarvi keksiä pyörää uudelleen. Voi kääntää suomeksi koska aineistosta ei maailmalla ole pulaa.

Länsi ei tästä oikene. Itä-Eurooppa voi selvitä hyvällä tuurilla.

Qroquius Kad kirjoitti...

Sørlanderin pohdintaan voiko monikulttuurinen demokratia lopulta toimia, voisi ottaa esimerkiksi Singaporen. Se on monikulttuurinen valtio ja demokratia...joskin se demokratia on tosiasiallisesti yhden puolueen sanelemaa ja ne monet kulttuurit pidetään yhtenäisinä fascistisen poliisivaltion menetelmin.

Itäisen Keski-Euroopan valtioilla, kuten esim. Visegrád-ryhmän Unkari, Tšekki, Slovakia ja Puola on oppimiskokemus suuren miehittäjän hallitsemasta poliisivaltiosta, jota ei kuitenkaan saa sanoa sellaiseksi. Ei, vaan on julistettava liturgiaa jossa Kansojen Ystävyys Mittaamaton vallitsee yli kaikkien rajojen Tyyneltä valtamereltä Oderille ja tulevaisuudessa toki Atlantille...

Visegrád-maiden johtajat oppivat aikoinaan henkilökohtaisessa elämässään sen läksyn, joka läntisen Euroopan johtajilta on jäänyt oppimatta. Sen ei silti pidä olla turvallisuuspoliittista ajattelua totaalisesti tulppaava seikka:
Norja on NATOn perustajajäsen. Se ei kuulu EU:hun, koska ei koe sen vaikuttavan millään tavoin ainakaan turvalllisuuspolitiikkaansa vahvistavaksi tekijäksi. Norjalla ei liene sen suurempia aikomuksiakaan liittyä EU:hun ainakaan tässä mielessä, ja miksi olisikaan?

Edellämainitusta syystä Norjassa ei EU:n ulkopuolelle turvallisuuspoliittisista syistä jättäytymistä kannattavia katsottane putinisteiksi? Miksi siis meilläkään pitäisi, jos voisimme seurata Norjan turvallisuuspoliittista esimerkkiä?
Tai edes Viron ja Unkarin?

Vasarahammer kirjoitti...

KT: Monessa läntisen Euroopan maassa näyttää pahalta. Kaikkialla oikeneminen ei varmasti onnistu.

Qroquius Kad: Singaporen perustaja Lee Kuan Yew sanoi, että muslimit ei vaan integroidu sielläkään.

Norjassakin asuu paljon pakistanilaisia ja somaleja. Kyllä monikulttuuri sielläkin löi aikanaan läpi voimallisesti.

Suomen EU-jäsenyys ajettiin läpi aikana, jolloin johtavat poliitikot olivat YYA-ajan kasvattamia. Ei niistä kukaan olisi Nato-jäseneksi liittynyt. Pelkkä ajatuskin oli täysin mahdoton. Nyt eletään jonkinlaisessa välitilassa, jossa ollaan osa länttä mutta ei olla liittouduttu.

Suomalaisessa EU-keskustelussa turvallisuuspoliittinen ulottuvuus tulee esille siinä vaiheessa, kun EU:n epäonnistumisia ei voi enää puolustella.

Sörlanderin kirjoituksessa käsiteltiin vain kahta utopiaa. Niitä on vielä lisää kuten gender-ideologia ja feminismi. On monta päällekkäistä harhakuvitelmaa ja paljon ihmisiä, jotka tekevät parhaansa tuhotakseen oman kulttuurin.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Asiat ovat kääntyneet täällä Suomessa sisäpoliittisessakin mielessä. Se on tietysti samaa, että Moskovaa käytetään sisäpoliittisena lyömäaseena mutta silloin Kekkoslovakian aikaan termit olivat ”neuvostovastaisuus” ja YYA-vastaisuus”. Nyt tuuliviiri kääntyi ja väärinajattelijoita syytetään venäläismielisiksi ja putinisteiksi vaikka vallitsevan politiikan vastustaja ei olisi välttämättä sanonut Venäjästä sanaakaan.

Vasarahammer kirjoitti...

Ykä: "Asiat ovat kääntyneet täällä Suomessa sisäpoliittisessakin mielessä."

Kyllä ovat. Moskovan kortti on käännetty ylösalaisin ja sillä pelataan.

"Pelata Venäjän pussiin" on uusi keino hiljentää keskustelua.

Tuhka kirjoitti...

Tuhka haluaa huomauttaa että Suomessa on tätä Suomettumista esiintyy, mutta se on siirtynyt Kiinaa kohtaa. Venäjä ei ole enää suurvalta, paikallinen valta se on kyllä ja joka haluaisi olla suurvalta. Tosin ikääntyvä ja pienenevä Venäjää puhuva kantaväestö ja taantunut talous tekee siitä wannabe-suurvallaan.

Tuhkan mielestä Kiina on se jota kannattaa varoa. Onneksi nyt Venäjä on se jolla on satoja kilometriä maarajaa Suurvallaan kanssa.

Becker kirjoitti...

Mielestäni Venäjän uhkaa Suomelle liioitellaan tahallisesti jotta saadaan NATO myönteisyys leviämään kansan keskuuteen. Venäjän hyökkäys Suomeen aloittaisi luultavasti kolmannen maailmansodan. Toisaalta ei sotaa käydä ihan huvin vuoksi, siihen on yleensä jokin syy. Suomella on varsin vähän mitään sellaista mitä Venäjä tarvitsee tai haluaa. Itsepäinen ja puolustushalukas kansa sekä korkeatasoinen pulustuslaitos pistää mahdollisen tunkeutujan miettimään asioita uudemman kerran.
Meillä on Venäjän kanssa yhteistä rajaa 1340km ja siellä on paljon ostovoimaa, joten asialliset välit ovat paikallaan, eikä juosta jonkun yleiseurooppalaisen tai Brysselin käskyläisenä. EU:sta ei ole puolustamaan yhtään mitään. Täyttä huuhaata ja toiveajattelua koko puhe. Suomessa on nyt jo EU tasolla vahva puolustuslaitos.
Venäjä on edelleenkin läpeensä korruptoitunut ja kansa ihailee sotilaallista mahtia. Eipä siellä paljoa muuta ihailtavaa olekkaan, paitsi tietysti Putin.

Vasarahammer kirjoitti...

Tuhka: "Tosin ikääntyvä ja pienenevä Venäjää puhuva kantaväestö ja taantunut talous tekee siitä wannabe-suurvallaan."

On se edelleen suurvalta mutta ei globaali supervalta, jolla on missio levittää ideologiaansa koko maailmaan.

Becker: "Mielestäni Venäjän uhkaa Suomelle liioitellaan tahallisesti jotta saadaan NATO myönteisyys leviämään kansan keskuuteen."

Toisaalta Venäjän hyökkäys Krimillä ja myöhemmin Itä-Ukrainassa järkytti aidosti monia suomalaisia. Toisaalta venäläisestä informaatiovaikuttamisesta (jota toki on) on tehty syntipukki ja keppihevonen, jolla perustellaan sananvapauden rajoituksia.

En tiedä, onko tavoitteena Nato vai peitellä Halosen/Tuomiojan kauden naiivia Venäjä-politiikkaa ja sen tuloksia.